Maailman ympäri, päivät 51-52: Santiago ja lähtö Aucklandiin

Tiistaina meidän piti lähteä Valparaísosta. Lentomme lähti vasta keskiyön jälkeen, joten rauhallisen lähdön vuoksi olimme varanneet kämppämme aina keskiviikkoon asti. Saimme siis rauhassa pakata ja syödä aamiaisen ja lounaan kämpässä. Huoneiston maisemat olivat huikeat eikä niistä saanut tarpeekseen. Hieman kiusoitellen aurinkokin tuli jälleen esille muutaman sumuisemman päivän jälkeen. Lopulta olimme valmiita lähtöön, pakkasimme matkalaukkumme autoon ja luovutimme asunnon avaimet taloyhtiön portilla olevalle ovimiehelle. Otimme suunnaksi Chilen pääkaupungin Santiagon ja siellä olevan Etelä-Amerikan korkeimman rakennuksen, Sky Costaneran.

Reilun tunnin ajomatka meni kommelluksitta ja navigaattori johdatti meidät tornitalon juurelle. Alemmissa kerroksissa sijaitsee suuri tavaratalo parkkihalleineen, joten pysäköiminenkään ei ollut minkäänlainen ongelma. Hissien edustalla oli varauduttu turisteihin jonotusnauhoin, lipunmyyntiautomaatein ja parilla lipunmyyjällä. Ennen vierailuamme Santiagossa oli ollut aurinkoisia ja selkeitä päiviä, mutta Chilen matkallemme ominaisesti pilvet olivat seuranneet meitä kaupunkiin ja ketään muita ei samaan aikaan ollut huipulle nousemassa. Koitimme ostaa automaatilla lipun, mutta kone näytti luottokortin vilauttamisen jälkeen erroria. Menimme lopulta lipunmyyjien luo ja he pyysivät odottamaan hetken, kunnes joku oli tutkinut ongelmaa ja pian lätkäisivät meille liput käteen ja ohjasivat hissille. Luottokortiltamme ei ikinä tainnut mennä veloitusta noususta, joten tekninen vika sen puolesta kääntyi onneksemme. 

Ylhäältä avautui upeat maisemat, vaikka päivä olikin pilvinen. Kirkkaalla ilmalla näkymät olisivat olleet varmasti paljon huikeammat, koska nyt vain näimme pienen vilahduksen Andeista pilvien takaa. Näköalatasanteita oli kahdessa kerroksessa, katolla ja ilman, ja kiersimme kummatkin. Lopulta lähdimme alas ja ulos ostoskeskuksesta. Pyörähdimme viereisessä puistossa kuvaamassa pilvenpiirtäjää ulkopuolelta ja palasimme vielä kahville ja donitseille ostoskeskukseen ennen lähtöämme lentokentän vuokra-autojen palautusaluetta.

Auton palautus meni sujuvasti. Kun pääsimme lentokentälle, niin lähtöselvityksessä saimme kuulla, että lento oli täynnä, joten emme saaneet mitenkään järjesteltyä itsellemme parempia paikkoja itsellemme lentomatkalle. Suuntasimme passitarkastuksen ja turvatarkastusten jälkeen loungeen, jonne pääsimme ilmaiseksi Diners Cardilla. Pieni rentoutuminen ennen lentoa teki ihan hyvää ja tarjoilua nautittuaan ei tarvinnut nousta nälkäisenä lentokoneeseen. Meillä oli edessä LATAMin lento Aucklandiin, Uuteen-Seelantiin. Hauskinta oli, että lentokoneen lähtiessä matkaan oli Chilessä kello kääntynyt keskiviikon puolelle. Perille tullessamme olisi kuitenkin jo aikainen torstaiaamu.

Maailman ympäri, päivät 46-47: Takaisin Chileen ja lepopäivä

Torstaina piti taas laittaa tavarat kasaan matkalaukkuihin. Onneksi Chilessä tultaisiin olemaan paikallaan hieman pidempään kuin pari yötä. Muutaman yön majoittumiset alkoivat jo hieman rasittamaan, mutta toisaalta Machu Picchulla käynti oli pienen koukkauksen arvoinen. Samalla koukkauksella oli sitten nähty La Paz, Cusco ja Lima, koska halusimme pysytellä reittiä suunnitellessamme mahdollisimman paljon ainoastaan suorissa lennoissa ilman koneen vaihtoja. Yhdeksän jälkeen olimme valmiit tilaamaan Uberin kämpällemme ja läpi kaaottisen liikenteen ajoimme lentokentälle. Ainoastaan maksullisilla  tiepätkillä liikenne oli sujuvaa, ja muuten Liman liikenne kauhistutti edelleen.

Lentokentällä kävimme tiskillä kinuamassa itsellemme hätäuloskäyntipaikat ja saimmekin sellaiset helposti. Kone Limasta Santiagoon oli hieman isompi kuin aiemmilla lennoillamme eikä se ollut läheskään täyteen myyty. Lennolla katsoimme Mamma Mia 2-elokuvan, ja hyvin se viihdytti melkein koko lennon ajan. LATAMin tarjoama lämmin ruokakin oli ihan maittavaa. Laskeuduttuamme kaikki matkalaukutkin pyörivät laukkuhihnalla kiltisti kun olimme selvittäneet passintarkastusjonon. Suuntasimme autonvuokrausfirmojen luokse, jonne lähti ilmainen kuljetus lentokentän edestä. Europcarin papereiden täytön jälkeen pakkasimme matkalaukut pieneen Volkswagen Golfiin ja oman navigaattorimme ohjeita seuraten otimme nokan kohti rannikkoa ja Valparaisoa. Matka meni sujuvasti, vaikka ensimmäinen tietulliasema hieman jännittikin. Autossa oli alueen tietullit maksettuna ja selvisimmekin oikeasta raosta eteenpäin.

Talo sijaitsi Valparaison reunalla olevalla mäenrinteellä ja sinne vei rinnettä pitkin ylöspäin kiipeävä ja kiemurteleva tie. Taloyhtiön portilla oli vartijat, ja kun saimme englannin, espanjan ja elekielen sekoituksella toisillemme selväksi asiamme lähti yksi vartija näyttämään meille autotallista autolle paikkaa. Sen jälkeen hän vei meidät hissille ja ohjasi meidän talon ylimpään kerrokseen, jossa huoneistomme sijaitsi. Huoneiston ovella jäimme soittamaan ovikelloa ja kun kukaan ei avannut, niin kerroimme odottavamme omistajaa. Vartija lähti palatakseen hetken kuluttua. Hänellä oli avain asuntoon, mutta oli mukaan lähtiessään ensimmäisellä kertaa unohtanut avaimen portille. Sisälle päästyämme emme voineet kuin ihmetellä näkymiä. Valparaiso satamineen avautui kokonaisuudessaan eteemme. Huoneistossa oli kolme makuuhuonetta, kaksi pesuhuonetta, kaksi parveketta, keittiö sekä ruokailu- ja oleskelutila. Sängylle oli jätetty meille viinipullo odottamaan avaamista. Jääkaappi oli kuitenkin tyhjä, joten meidän piti vielä lähteä kauppaan eväitä ostamaan.

Pienen automatkan päässä oli kauppa, joka oli vielä auki. Sieltä ostimme muutaman ruokailun ja aamiaisen tarpeet. Kaupan kassalla yllätyimme: vaikka joka puolella Etelä-Amerikkaa olemme kauhuksemme tottuneet siihen, että paikalliset kaupat tuhlaavat surutta muovikasseja, niin tässä kaupassa asiakasta kohti oli antaa vain kaksi pientä muovipussia. Olimme matkamme aluksi kauhistelleet tapaa, mutta siihen oli turtunut. Siksi kaupan poikkeava käytäntö yllätti ja herätti jälleen miettimään, että ilmeisesti täälläpäin maailmaa ollaan menemässä muovikassien käytössä järkevämpään suuntaan, vaikka aluksi siltä ei ollut vaikuttanut.

Kauppareissun jälkeen teimme vielä illallista, jonka jälkeen olikin hyvä käydä yöpuulle. Perjantai-aamuna kännykässäni olikin iloinen yllätys, kun isäni oli laittanut kuvia tyttärestäni siskoni tytärten kanssa. Serkukset olivat nähneet vanhemmillani, ja näin puolimatkan lähestyessä kaikki muistot koti-Suomesta tulevat jo tarpeeseen. Muuten perjantaista ei olekaan jälkipolville kerrottavaa. Keskityimme pyykin pesemiseen, tulevien päivien suunnitteluun ja lopun matkan budjetin pohtimiseen. Itse sain blogin taas saatettua ajan tasalle ja viestittelin työkavereille, joilla oli samana päivänä pikkujoulut. Välillä kokkailimme ja välillä pelasimme Ticket-to-Ridea, mutta huoneistosta emme poistuneet. Pidimme maailman kokemisesta täydellisen lomapäivän keskittyen tulevan suunnitteluun ja yhteyksien pitämiseen Suomeen. Sovimme myös emäntämme kanssa, että hän tulee lauantaina tervehtimään meitä ja samalla maksamme hänelle majoittumisemme. Muistelimme rauhassa kahdestaan mennyttä matkaamme sekä kaikkia kommelluksia ja kokemuksia, joita matkamme oli jo mahtunut. Pieni muistelu matkan puolivälin lähestyessä ja perjantain vapaapäivä matkustamisesta ja koko ajan uuden kokemisesta tuli todellakin tarpeeseen meille.

Maailman ympäri, päivät 36-37: Merenpinnan tasolta vuoristotautia potemaan

Maanantaina herätyskello soi hieman klo 6.00 jälkeen. Ensimmäisenä ohjelmassa oli pikainen aamupesu ja aamiainen. Matkalaukut oli laivan käytäviltä jo hävinneet ja hyttimme ikkunasta näimme San Antonion sataman laiturin, jota vasten Zaandam oli asettautunut. Koska en löytänyt hyttikorttiani, niin arvelin pakanneeni sen eilen housujen taskussa jo pois vietyyn laukkuun. Nopeasti laivan infossa henkilökunta printtasi minulle uuden, koska korttia tarvittaisiin vielä ulos lähtiessä. Aamiaisella oli ruuhkaa, koska suurin osa vieraista poistui laivasta jo kahdeksan aikoihin. Näin vielä nopeasti vilahduksen palapeliystävättäremme Gloriasta, joka kertoi aamiaisruuhkassa etsivänsä miestään.

Meidät oli laitettu lähtöryhmään ”Harmaa 2”, joka kuulutettiinkin hyvin pian kellon lyötyä kahdeksan.  Laivasta ulos noustessamme hyttikorttimme skannattiin viimeisen kerran. Tuntui hassulta, mutta bussi vei meidät satama-alueella muutaman kymmenen metriä laivan edustalta satamarakennukseen. Ilmeisesti satama-alueella kävely on kielletty, ja siksi emme tuota pientä matkaa voineet kävellä. Tulliviranomaiset keräsivät meiltä laput, joissa vakuutimme, ettemme tuoneet maahan hedelmiä tai siemeniä ja sen jälkeen pääsimme etsimään laukkujamme. Nopeasti ne löytyivätkin ja sitten pääsimme satamarakennuksen edessä odottavaan bussiin, joka veisi meidän Santiagon kansainväliselle lentokentälle.

Olimme ottaneet lentokenttäkyydin suoraan Holland America Linelta, vaikka tiesimme sen olevan normaalia kalliimpi. Palapeliseuralaisemme olivat kehuneet netistä löytyvää ToursByLocals –palvelua, jolla lentokenttäkyyti oli irronnut heille paljon edullisemmin. Toisaalta laivayhtiöltä matkan ottaessa tiesi, että bussit oli ilmastoituja ja hyväkuntoisia, eikä kyytiä tarvinnut etsiä sataman edestä, vaan busseille ohjattiin selkeillä opasteilla. Samoin bussissamme oli englantia puhuva opas, joka esitteli meille niin San Antoniota kuin Chileä ylipäänsä. Bussimme halkoikin chileläistä maisemaa kohti lentokenttää oppaan lopuksi kiertäessä kaikkien kyydissä olevien luona varmistaakseen, että matkan jatkosuunnitelmat olivat selkeät.

 

Meitä odotti lentokenttähotelli, johon meillä oli ilmainen kyyti hotellin puolesta. Lentokentälle saapuessamme löysimme helposti TransVIP-yhtiön kopin, joka printtasi meille voucherin. Voucheria vastaan pääsimme kyytiin kohti hotelliamme Manquehue’ta. Onnistuimme saamaan huoneen vaikka sisäänkirjautumisemme aika ei ollut vielä koittanut. Päivän missio oli siis täytetty. Koska ulkona oli paahtava helle, kävimme siitä vielä nauttimassa hotellin uima-altaalla. Illallinenkin hoitui hotellissa, joten saimme hyvin ladattuja akkuja toiseen aikaiseen herätykseen.

Tiistaina herätyskello soikin sitten jo klo 2.05 eli kesken parhaimpien yöunien. Pesun ja pakkaamisen jälkeen lähdimme kolmen jälkeen taksilla takaisin lentokentälle. Suuntana meillä oli La Paz ja Bolivia. LATAMin lento sujui ongelmitta LATAM Play -apin hoitaessa viihdyttämisen. La Pazin lentokentällä asettauduimme kiltisti jonoon, jota vahti vanhempi virkapukuun pukeutunut mies. Hän ohjeisti tiukaasti edessämme ollutta miestä riisumaan hattunsa ja asettamaan sen kainaloonsa. Rajatarkastaja tarkisti lennon aikana täyttämämme maahantulolomakkeen ja kysyi vielä matkamme pituutta. Passintarkastuksen jälkeen jäimme odottamaan laukkujen tuloa ja minua hieman ihmetytti viereisen kioskin vuoristotaudin ehkäisyyn keskittyneet tuotteet. Matkalaukkumme saapuivat nopeasti ja sen jälkeen vielä yksi henkilö tarkasti, että matkalaukkumme koodi täsmäsi lipussamme olevan matkalaukkukoodin kanssa.   

Lentokentältä nostimme hieman paikallista valuuttaa käteiseksi. SkyRoam Solis toimi nettinä oivallisesti heti lentokentällä ja saimme Uberin tilattua hotelliimme. Pikku hiljaa hengittäminen oli käynyt raskaasta ja päässä huippasi silloin tällöin. Edellisen päivän lepäämisestä huolimatta aikainen herätys toi oman mausteensa päänsäryn muodossa. Olimme Qantu-hotellillamme jo yhdeksän jälkeen, eikä heillä luonnollisesti ollut vielä antaa meille huonetta. Hotellin ylimmässä kerroksessa oli kuitenkin lepotila, jossa odotimme pehmeällä sohvalla mukavasti reilun tunnin. Toisaalta olomme ei ollut ohuesta ilmasta johtuen mitenkään mukava, mutta onneksi minä sain itseni toimintakuntoon pienillä päiväunilla. Puoliso oli sen sijaan täysin pois pelistä huonovointisuuden vuoksi.

Lähdin etsimään kauppaa ja hotellin aulasta sainkin kartan ja ohjeet lähimpään kauppaan. Kartassa ei tosin näkynyt, kuinka jyrkkiä nousuja matka sisälsi, mutta löysin kuin löysinkin perille. Liikenne La Pazissa on yhtä hullun myllyä. Ei auttanut muuta kuin seurata paikallisia heidän taiteillessa teiden yli. Kauppa löytyi Alonso de Mendozan aukion tuntumasta, entisen rautatieaseman ja nykyisen köysirata-aseman vierestä. La Pazin ilmoja halkoo köysiratojen verkko, joka on kuin kaupungin metroverkosto, mutta yläilmoissa. Köysiradat muodostavat normaalin liikenneverkoston mukaisesti linjoja, jotka tunnistaa väristä. Aseman vierestä löytyi suhteellisen pieni market, josta sain vettä ja naposteltavaa huoneeseemme. Eväillä oli tarkoitus selvitä pahimman vuoristotaudin yli. Kävin vielä syömässä marketin viereisessä Pollos Copacabana –pikaruokaketjun ravintolassa ja tankkaamassa naapuriapteekissa ibuprofeiinia varastoihimme. Marketissa ja vierailemassa farmasiassa ei valitettavasti enää näkynyt vilaustakaan vuoristotautia ehkäisevistä tuotteista, joita lentokentällä olin nähnyt.

Paluumatka hotellille oli onneksi pääasiassa alamäkeä. Huoneeseen päästyäni alkoi päänsärky ja huimaus painamaan itseäni jälleen, joten loppu päivä meni torkkuessa ja oloa ihmetellessä peiton alla sängyssä. Osasimme onneksi odottaa jonkinlaisia oireita, joten emme olleet tehneet itsellemme mitään tiukkoja retkisuunnitelmia La Paziin. Aiemmin olin käynyt lähes yhtä korkealla vieraillessani Euroopan korkeimmalla rautatiepysäkillä Sveitsissä Jungfraujochilla. Silloin hengitystä oli painanut samalla lailla ja pienikin ylämäkeen kävely oli tuntunut rankalta. Oireet oli vain kärsittävä pois, muistettava juoda runsaasti ja antaa itselleen aikaa levätä. Huomenna toivon mukaan olo olisi parempi ja olisi enemmän voimia tutustua mielenkiintoiselta vaikuttavaan kaupunkiin.