Maailman ympäri, päivä 40: Cuscoon Peruvian epävarmalla tyylillä

Perjantain aamiaisella olimme ensimmäisten hotelliasukkaiden joukossa seitsemältä. Vajaan tunnin päästä siitä olimme jo uloskirjautuneet laukkuinemme hotellista ja odottelimme aulassa tilaamaamme Uber-kyytiä. Uber ei kuitenkaan ollut Boliviassa läheskään niin kätevä kulkuneuvo, mitä se esimerkiksi Brasiliassa oli ollut. Lopulta annoimme periksi, ja otimme hotellin edessä olevan taksin. Se osoittautui lopulta jopa Uberia edullisemmaksi.

Lentokentälle tultuamme asettauduimme lähtöselvityksen jonoon. Keskustellessamme suomea keskenämme edessämme ollut nainen ryhtyi keskusteluun kanssamme. Hän oli Etelä-Amerikassa yhdistetyllä työ- ja lomamatkalla, ja meillekin oli todella virkistävää päästä puhumaan suomea jonkun muun kuin toistemme kanssa. Hän ei ollut kuullut lentoyhtiön eilisistä ongelmista, ja lievästi lentopelkoisena tieto siitä sai hänet aiheestakin hieman levottomaksi. Saimme lopulta jätettyä matkalaukkumme lentoyhtiön hoiviin ja hieman ihmettelimme, että olimme lopulta viimeiset, jotka lennolle kirjautuivat. Lennon lähtöä odotellessa ostin vielä lompakkoomme jääneillä bolivianoilla bolivialaisen viinipullon ja sainkin niillä halvimman mahdollisen.

Lento itsessään meni nopeasti. Lentokoneesta avautui upeat näkymät, kun ylitimme Titicaca-järven. Lasku taisi jännittää lähes kaikkia koneessa olleita, ja koneellinen matkustajia räjähtikin aplodeihin, kun laskeuduimme Cuscoon. Kaikki matkustajat poistui koneesta Perun rajavartioiden passintarkastukseen ja suurin osa matkustajista palasi sen jälkeen koneeseen, koska se jatkoi matkaa Limaan. Cuscoon jääneet asettautuivat odottamaan matkatavaroita, joita kuitenkaan ei alkanut kuulumaan. Suomalaisnainen, joka puhui sujuvaa espanjaa, kertoi meille puhuneensa tullimiehen kanssa, että jostain syystä matkalaukkuja etsittiin, koska ne tuntuivat olevan kateissa. Lopulta lentoyhtiötä edustava nainen tuli paikalle, ja kertoi laukkujen jääneen La Paziin, josta syntyi varsinainen härdelli. Suurin osa Cuscoon tulleista oli vain parin yön reissulla ja matkalla Machu Picchuun. Lisäksi mukana oli yksi suurempi, ilmeisesti kroatialaisryhmä, jonka eilinen lento Cuscoon oli peruttu onnettomuuden vuoksi ja nyt heidän matkatavarat oli sitten lennolla kadonneet. Suomalaisnaisellakin oli tarkoitus käydä Machu Picchulla huomenna, ja retket lähtevät liikkeelle jo aamuyöstä. Lisäksi hän oli jatkamassa matkaa jo sunnuntaina Ecuadoriin. Syystäkin tunteen löivät kuumina lentoyhtiön edustajan ympärillä.

Me olimme siitä onnellisessa asemassa, että olimme Cuscossa neljä yötä, koska tuossa ajassa olisi ihme, jos matkalaukut eivät tavoittaisi meitä. Lisäksi Machu Picchun matkamme oli vasta sunnuntaina. Ehtisimme siis valmistautua, mikäli emme ennen sitä saisi matkalaukkujamme. Kirjoitimme paperille yhteystietomme Cuscossa sekä matkalaukkujemme tiedot ja luovutimme ne paikalle auttamaan saapuneelle toiselle lentoyhtiön edustajalle. Olimme toki ihmeissämme siitä, että tämä kaikki tapahtui lentokentän aulassa. Peruvianilla ei ollut minkäänlaista omaa tiskiä lentokentällä, emmekä saaneet mitään kuittauksia heiltä hukkuneista matkatavaroista. Myöhemmin saimme kyselyä Cuscossa oleskelun pituudesta samalta naiselta, jolle tiedot luovutimme. Viesti oli lähetetty hänen omasta ja henkilön kuvasta päätellen henkilökohtaisesta WhatApp-profiilista. Positiivista toki, että edes jollakin tavalla pitivät viestintää yllä ja jakoivat infoa, mutta paljon ammattimaisemminkin olisi asiat voinut viestiä.

Lähtiessämme kävimme hyvästelemässä sympaattisen suomalaisnaisen, jolla asiat olivat valitettavasti meitä huonommin aikataulun suhteen. Jopa tunnin lento voi saada pidemmän reissun sekaisin, vaikka tätä meistä kukaan ei olisi uskonut. Onneksi hän sentään osasi kommunikoida paikallisten kanssa sujuvasti, joten eiköhän hänenkin osalta kaikki loppujen lopuksi kääntynyt parhain päin. Jos tunnet vaaleaa nuorta naista, joka työnsä puolesta reissaa Argentiinassa ja puhuu suomea hieman varsinaissuomalaisesti, niin vinkkaa toki hänelle, että olisi mukavaa kuulla kuinka kaikki lopulta hänen kohdallaan meni.

Me saimme Uberin majapaikkaamme, ja oli hieman omituista asettautua autoon pelkän selkärepun kanssa. Kämppämme sijaitsi parisen kilometriä Cuscon keskustasta vuoren rinteellä. Huoneistohotellin henkilökuntana oli vain espanjaa puhuvia naisia, jotka selvästi hieman jännittivät englantia puhuvia vieraita. Se, mitä elehtien emme saaneet keskenämme selvitettyä hoidimme Googlen kääntäjällä. Saimme siis sisäänkirjautumisemme tehtyä hymy huulilla. Ensi silmäyksellä asunto vaikutti mahtavalta: upea näköala yli Cuscon, iso keittiö, olohuone ja kolme makuuhuonetta, joissa yhdessä poreamme. Pientä säätöä kuitenkin oli. Netti ei toiminut ja keittiöstä puuttui kaikki tarvikkeet. Ei ollut yhtäkään lasia eikä haarukkaa pannuista ja kattiloista puhumattakaan. Digiboxi oli rikki, joten televisiosta ei näkynyt mitään. Toinen asunnon vessoista ei vetänyt ja suihkukaapista puuttui ovi, joten vettä roiskui helposti pitkin kylpyhuonetta. Internetistä kävin sanomassa, ja se alkoikin illemmalla toimia.

 

Onneksi itse pakkaan ilman poikkeusta käsimatkatavaroihin vähintään yhden varavaatekerran. Lähdimme joka tapauksessa etsimään varavaatteita, koska puolisoni ei samaa ollut tunnin suoraa lentoa varten tehnyt. Uber vei meidät lähelle Cuscon keskusaukiota, Plaza de Armasia. Se on todella vaikuttava ja kaunis aukio, jota reunustaa kirkot ja vanhat tai vanhaan tyyliin rakennetut matalat rakennukset. Torin reunalla olevat pikaruokalatkaat eivät loista isoilla logoillaan turistien silmään, vaan on ilmeisesti pakotettu piilottamaan suuret mainosvalonsa ja maastoutumaan aukion laidalla olevaan liikekiinteistöön. Koska päivä oli jo pitkällä, söimme nopean lounaan KFC:ssä ja jatkoimme Plaza de Armasin ja viereisen Plaza San Franciscon ihmettelemistä.

Tutkimme katuja ja sisäpihoja, eksyimme käsityöläistorille ja lopulta Tecte-kadulla uskaltauduimme alushousuostoksille pieneen alusvaatteita myyvään katukauppaa. Jatkoimme kiertelyä ja yhdestä toisesta kaupasta ostimme hammasharjat, deodorantin ja muita pakollisia hygieniatuotteita. Päätimme suunnata Cuscon pääkadulle, El Solille.

Päivä oli lämmin ja El Solilta löysimme Qoricanchan arkeologista museota vastapäätä miellyttävän kahvilan, johon pysähdyimme olut- ja internet-tauolle. Koska emme kauheasti tunteneet kaupunkia, ja ruokakauppoja ei kävelyllämme ollut tullut vastaan, koitimme googlailla hyviä ostospaikkoja lähistöllä. Niitä ei nopealla etsinnällä tuntunut olevan ihan naapurissa. Tauon jälkeen ohitimme El solin muraalin ja käännyimme kohti Wanchaqin toria. Muutama kortteli torin jälkeen oli kaksi suurempaa markettia vieri vieressä ja toisesta kävimme ostamassa jääkaappiimme täytettä seuraavien päivien varalle.  

Päivä oli ollut pitkä, eikä Peruvian Air Lines ollut tehnyt siitä mitenkään rentouttavaa. Palasimme Uberilla hotellille ja ihastelimme Cuscon yllä laskeutuva aurinkoa parvekkeelta. Olisi kovin tehnyt mieli avata lentokentällä hankkimamme viinipullo, mutta koska kämpässämme ei ollut mitään tarvikkeita ja oma viinipullonavaaja oli matkalaukussa La Pazissa, niin jouduin tyytymään kaupasta löytämiin oluisiin. Internet sentään oli alkanut toimimaan, mutta jostain syystä se ei toiminut kuin matkapuhelimissamme. Tietokoneella ei päässyt mihinkään. Olisin kovin mielelläni kirjoittanut jo siltä istumalta päivän tapahtumista blogiin, mutta se jäi nyt sitten odottamaan aikaa, kun hotellin yhteydet oli saatu korjattua. 

Maailman ympäri, päivä 39: La Paz yläilmoista

La Paz on melkoinen hullunmylly, meluisa ja varsinkin liikenne on sekasortoinen. Siksi onkin ihmeellistä, että siellä toimii oloihin erinomaisesti soveltuva köysiratajärjestelmä, jota voikin kutsua La Pazin yläilmojen metroksi. Suotta sitä ei ole mainittu kaupungin yhdeksi suurimmista nähtävyyksistä. Se koostuu erivärisistä linjoista, joista toiset halkovat kaupunkia ja sen rinteitä ja toiset sukeltavat syvimpiin soliin alittaen siltoja rinteiden välissä. Uusia linjoja on rakenteilla ja suunnittelusta on huolehtinut itävaltalainen yritys. Ajattelimme keskittyä torstaina tämän radan testaamiseen ja La Pazin huikeiden näkymien ihasteluun.

Aamu kuitenkin alkoi rauhallisella aamiaisella hotellimme yhdeksännessä kerroksessa, josta oli upeat näköalat. Aamu oli kirkas, joten toivoimme myös koko päivän olevan otollinen kaupungin kiertelyyn. Aamutoimien jälkeen lähdimme nousemaan oranssin ja punaisen Mi Teleférico –linjan asemalle. 

Taypi Uta-niminen asema oli samassa paikassa, josta pari päivää sitten olin löytänyt ruokakaupan. Yhden suuntainen matka kullakin linjalla kertalipun kanssa maksoi 3 bolivianoa eli alle 0,40 euroa. Nousimme köysiradalla Periféricaan Apacheta-asemalle, josta aikeena oli jalan nousta Periférican näköalapaikalle. Jyrkkä mäenrinne ja ohut ilma tekivät kuitenkin tehtävänsä, ja jo puolessa välissä nousua olimme niin poikki, että tyydyimme ihastelemaan maisemia siltä tasolta. Lisäksi nousun loppuosa ei vaikuttanut mitenkään turvalliselta, vaan polun varteen oli muodostunut pieniä sortumia, joten valokuvien jälkeen käännyimme alamäkeen takaisin kohti Apachetaa.

Meno-paluu maksoi siis yhteensä 6 bolivianoa henkeä kohti. Taypi Utalla söimme Pollos Copacabanassa, mutta se ei minulla auttanut heränneeseen päänsärkyyn. Rinteellä riehuminen oli käynyt sen verran voimille, että päänsärky oli parasta mennä parantelemaan takaisin hotelliin. Tämä oli hyvä muistutus, että kannattaa ottaa rauhallisesti, ja jos ohut ilma käy voimille, niin lepo auttaa.

Päivälevon jälkeen otimme uuden yrityksen. Tällä kertaa lähdimme ensin Chukiya Markan asemalle, josta ensin menimme vaalean sinisellä linjalla Chuqi Apu-asemalle ja sieltä keltaisella linjalla Qhana Pata-asemalle Miradoriin. Vaalean sininen linja eli Celeste -linja sukelsi jokilaaksoon ja alitti laakson yli meneviä siltoja.  Keltainen sen sijaan nousi ylös La Pazia reunustavan ylängön reunalle, ja sieltä avautui upeat näköalat lähivuorille, joiden lumipeitteiset huiput hehkuivat auringon iltasäteiden osuessa lumeen. Matka kahdella linjalla Miradoriin maksoi 6 bolivianoa hengeltä.

Auringon jo laskeuduttua kävelimme noin kilometrin matkan keltaisen linja pääteasemalta lähimmälle violetin linjan asemalle, josta laskeuduimme taas kertalipun hinnalla Obeliscon asemalle postin viereen. La Pazin valot hehkuivat tuhansina pisteinä mustassa illassa suurentuen pikku hiljaa köysiratavaunumme lähestyessä pääteasemaansa. Kierros oli antanut aivan uuden näkökulman La Paziin, joten kannattaa ehdottomasti lähteä seikkailemaan La Pazin yläilmoihin. Lisäksi se on hyvä tapa päästä eroon taskun pohjalle kerääntyneistä bolivianoista.

Illallista varten olimme valinneet ruokapaikan hieman tarkemmin kuin edellisenä iltana. TripAdvisor suositteli meille Higher Ground –ravintolaa, joka sijaitsi kävelykatuosuudella (tai oikeammin porrasnousu tai –lasku osuudella kulkusuunnasta riippuen) Tarija-kadulla. Se siis sijaitsi suurin piirtein puolessa välissä Obeliscon asemaa ja meidän hotellia. Ravintola oli todella kotoisaksi sisustettu, ja suurin osa henkilökunnasta vaikutti ulkomaalaisilta puhuen hyvää englantia. Asiakkaat olivat suurimmaksi osaksi turisteja, joten autenttista bolivialaista tunnelmaa etsivien ei ehkä kannata poiketa tähän paikkaan. Ruoka oli oikein maittavaa, tosin ehkäpä hivenen liian suolaista yltääkseen avoimen hehkutuksen arvoiseksi. 

Illallisen jälkeen palasimme hotelliin. Oli aika päivittää päivän uutiset ja hieman kerätä jo tavaroita kasaan huomista lähtöä varten. Meiliin oli kilahtanut Peruvian Air Linelta sähköpostia, jossa tiedustelivat mahdollisuutta siirtää lentoa huomista myöhemmäksi ”tämänpäiväisen johdosta”. Pian selvisikin, että lentoyhtiön lentokone oli joutunut tänään onnettomuuteen La Pazin kentällä. Laskeutumisteline oli pettänyt ja kone oli ottanut hieman tiukempaa liukua kiitoradalla. Kukaan ei onneksi ollut loukkaantunut tapahtumassa. Myöhemmin kävi ilmi, että myös BBC uutisoi aiheesta. Jännityksellä asettauduimme yöpuulle pohtien, miten huominen lento oikein onnistuisi ja oliko onnettomuuden vuoksi lentoyhtiö joutunut tekemään jotain erikoisjärjestelyjä tai jopa perumaan lennon.

Maailman ympäri, päivä 38: La Paz ja selätetty vuoristotauti

Torstaina heräsimme varovaisesti oloamme tunnustellen. Olimme torkkuneet ja nukkuneet pätkittäin eilisillasta lähtien ja kello seitsemän jälkeen aloimme pikku hiljaa kumpikin heräilemään. Varovasti oloa tunnustellen aloimme valmistautumaan hotelliaamiaiselle. Kun aamiainenkaan ei laukaissut pahaa oloa ja pientä päänsärkyä pahempaa kipuilua, päätimme uskaltaa pienelle lähialuekierrokselle kävellen. Kello kymmenen jälkeen aloitimme kierroksen hotellimme naapurissa olevasta Noitien torista (Mercado de Hechiceria), jossa oli myytävänä varsinkin kauniita käsitöitä. Aamusella tunnelma oli rauhallinen ja miellyttävä. Liikkeet vasta avautuivat ja kukaan ei tyrkyttämällä tyrkyttänyt tuotteitaan, vaan niitä sai ihastella rauhassa. Se oli uutta verrattuna muihin Etelä-Amerikassa kiertämiimme toreihin. Tunnelmassa oli selvästi myös taikaa, koska sorruimme ensimmäisiin tuliaisiin.

Laskeuduimme San Franciscon aukiolle, jonka reunustalla oli San Franciscon kirkko. Paikalla on ollut basilika jo 1500-luvulta alkaen, ja nykyinen kirkko on rakennettu 1700-luvun puolivälissä. Astuimme kirkkoon sisään ja hyvin tyypilliseen katolisen kirkon tapaan suuren pääalttarin lisäksi kirkon seinustalla on useita pienempiä alttareita. Paikalliset istuivat penkeillä mietiskellen tai rukouksiinsa uppoutuneena turistien kiertäessä kirkon reunoja alttarilta toiselle. Kierrettyämme kirkon palasimme kirkon ovista takaisin aukiolle, jossa turistit kuuntelivat oppaittensa selostusta ja paikalliset istuskelivat aukion reunoilla nousevilla portailla.

Ylitimme läheistä kävelysiltaa pitkin vilkkaan Pérez Velasco kadun päätyen Comercio-kävelykadulle. Kadulla oli paljon erilaisia liikkeitä, jotka tosin olivat melko summittaisesti avoinna. Ikkunoissa oli jo mainoksia huomisesta Black Fridaysta, joten Boliviakaan ei tältä kauppojen merkkipäivältä ole säästynyt. Poikkesimme muutamassa liikkeessä ja jatkoimme samalle matkaa kohti Murillo-aukiota.

Pulujen valtaamaa Murillo-aukiota ympäröi katedraali, kansallismuseo sekä presidentinlinna ja kansalliskongressi. Se siis on La Pazin keskusaukio, eikä ihme että pulujen ruokkijoiden lisäksi aukion reunamilla oli melkoiset poliisijoukot. Tosin yhden poliisiajoneuvon katolla ollut vesitykki vaikutti melkoiselta liioittelulta, koska aukiolla olijat olivat pääosin vanhuksia ja paikalla vierailevia koululaisryhmiä. Koska koitimme edetä rauhallisesti, niin poikkesimme Lonely Planetin suosittelemaan kahvila Alexanderiin aukion naapurikorttelissa. 

Kahvien juonnin, juusto-kinkku-croissantien syömisen sekä postikorttien kirjoittamisen jälkeen oli aika etsiä minulle housuja laivalla ratkenneiden tilalle. Reilun korttelin päässä Murillo-aukiolta laskeutuessa sijaitsi Norte-ostoskeskus, jossa oli pieniä liikkeitä ja onneksemme myös farkkuliike. Emme kuitenkaan päässeet sopimukseen löytämieni sopivien housujen hinnoista, jolloin myyjä yllätyksekseni ohjasi minut seuraavaan nurkan takana olevaan merkkifarkkuliikkeeseen. Sieltä löytyikin yhdet housut, jotka olivat sopivien lisäksi jopa mukavat päällä. Vaikka hinta sitten olikin melkein länsimainen, niin saimme kaupat niistä aikaiseksi. Ja ajoitus oli ilmeisesti sopiva, koska kello löi yksi ja ostoskeskuksen liikkeet sulkeutuivat. Ilmeisesti siesta-aikaa vielä kunnioitetaan ja noudatetaan Boliviassa.

Tavoitteena minulla oli ostaa postimerkkejä koti-Suomeen lähetettäviin postikortteihin, mutta nyt pelästyin siestan sulkeneen myös posti. Ylitimme La Pazin obeliskin kohdalta pääkadun ja menimme tutustumaan sen ja Oruro-kadun kulmassa olevaan pääpostiin. Saimme kuin saimmekin postikorttimme jätettyä sinne, joten oli aika suunnata takaisin hotellille. Matkan varrella ohitimme mm. koka-museon ja löysimme myös yhdestä katukaupasta vuoristotautiin auttavaksi väitettyä Cocandina-juomaa. Hotellilla päätimme hieman levätä jälleen, mutta olimme varsin vakuuttuneita, että olimme kumpikin selättäneet vuoristotaudin. Pieni päänsärkykin oli lopulta kadonnut. Tilalle oli tullut hieman auringonvaloa saaneen ihon punerrus, jonka vuoksi meidän piti kaivaa matkalaukuistamme yllättäen After Sun-rasvat esille.

Myöhemmin kävimme vielä hotellimme naapurissa olevassa pienessä pizzeriassa syömässä, joka oli kyllä melkoinen palveluelämys. Pizzeriassa päivysti vain nuori koulutyttö, joka tilauksemme jälkeen kävi hakemassa luultavimmin äitinsä pyöräyttämään meille pizzat. Olimme tosin ylpeitä, että selvisimme koko ruokailun espanjalla, koska tytär ja äiti eivät englantia ymmärtäneet. Ilta alkoi pimentyä ja synkkiä pilviä alkoi kerääntyä taivaalle. Takaisin huoneeseemme päästyämme alkoikin ukkonen pauhaamaan,  ja päätinkin levon ohessa saattaa tämän blokin taas ajan tasalle ennen yöunia.

Maailman ympäri, päivät 36-37: Merenpinnan tasolta vuoristotautia potemaan

Maanantaina herätyskello soi hieman klo 6.00 jälkeen. Ensimmäisenä ohjelmassa oli pikainen aamupesu ja aamiainen. Matkalaukut oli laivan käytäviltä jo hävinneet ja hyttimme ikkunasta näimme San Antonion sataman laiturin, jota vasten Zaandam oli asettautunut. Koska en löytänyt hyttikorttiani, niin arvelin pakanneeni sen eilen housujen taskussa jo pois vietyyn laukkuun. Nopeasti laivan infossa henkilökunta printtasi minulle uuden, koska korttia tarvittaisiin vielä ulos lähtiessä. Aamiaisella oli ruuhkaa, koska suurin osa vieraista poistui laivasta jo kahdeksan aikoihin. Näin vielä nopeasti vilahduksen palapeliystävättäremme Gloriasta, joka kertoi aamiaisruuhkassa etsivänsä miestään.

Meidät oli laitettu lähtöryhmään ”Harmaa 2”, joka kuulutettiinkin hyvin pian kellon lyötyä kahdeksan.  Laivasta ulos noustessamme hyttikorttimme skannattiin viimeisen kerran. Tuntui hassulta, mutta bussi vei meidät satama-alueella muutaman kymmenen metriä laivan edustalta satamarakennukseen. Ilmeisesti satama-alueella kävely on kielletty, ja siksi emme tuota pientä matkaa voineet kävellä. Tulliviranomaiset keräsivät meiltä laput, joissa vakuutimme, ettemme tuoneet maahan hedelmiä tai siemeniä ja sen jälkeen pääsimme etsimään laukkujamme. Nopeasti ne löytyivätkin ja sitten pääsimme satamarakennuksen edessä odottavaan bussiin, joka veisi meidän Santiagon kansainväliselle lentokentälle.

Olimme ottaneet lentokenttäkyydin suoraan Holland America Linelta, vaikka tiesimme sen olevan normaalia kalliimpi. Palapeliseuralaisemme olivat kehuneet netistä löytyvää ToursByLocals –palvelua, jolla lentokenttäkyyti oli irronnut heille paljon edullisemmin. Toisaalta laivayhtiöltä matkan ottaessa tiesi, että bussit oli ilmastoituja ja hyväkuntoisia, eikä kyytiä tarvinnut etsiä sataman edestä, vaan busseille ohjattiin selkeillä opasteilla. Samoin bussissamme oli englantia puhuva opas, joka esitteli meille niin San Antoniota kuin Chileä ylipäänsä. Bussimme halkoikin chileläistä maisemaa kohti lentokenttää oppaan lopuksi kiertäessä kaikkien kyydissä olevien luona varmistaakseen, että matkan jatkosuunnitelmat olivat selkeät.

 

Meitä odotti lentokenttähotelli, johon meillä oli ilmainen kyyti hotellin puolesta. Lentokentälle saapuessamme löysimme helposti TransVIP-yhtiön kopin, joka printtasi meille voucherin. Voucheria vastaan pääsimme kyytiin kohti hotelliamme Manquehue’ta. Onnistuimme saamaan huoneen vaikka sisäänkirjautumisemme aika ei ollut vielä koittanut. Päivän missio oli siis täytetty. Koska ulkona oli paahtava helle, kävimme siitä vielä nauttimassa hotellin uima-altaalla. Illallinenkin hoitui hotellissa, joten saimme hyvin ladattuja akkuja toiseen aikaiseen herätykseen.

Tiistaina herätyskello soikin sitten jo klo 2.05 eli kesken parhaimpien yöunien. Pesun ja pakkaamisen jälkeen lähdimme kolmen jälkeen taksilla takaisin lentokentälle. Suuntana meillä oli La Paz ja Bolivia. LATAMin lento sujui ongelmitta LATAM Play -apin hoitaessa viihdyttämisen. La Pazin lentokentällä asettauduimme kiltisti jonoon, jota vahti vanhempi virkapukuun pukeutunut mies. Hän ohjeisti tiukaasti edessämme ollutta miestä riisumaan hattunsa ja asettamaan sen kainaloonsa. Rajatarkastaja tarkisti lennon aikana täyttämämme maahantulolomakkeen ja kysyi vielä matkamme pituutta. Passintarkastuksen jälkeen jäimme odottamaan laukkujen tuloa ja minua hieman ihmetytti viereisen kioskin vuoristotaudin ehkäisyyn keskittyneet tuotteet. Matkalaukkumme saapuivat nopeasti ja sen jälkeen vielä yksi henkilö tarkasti, että matkalaukkumme koodi täsmäsi lipussamme olevan matkalaukkukoodin kanssa.   

Lentokentältä nostimme hieman paikallista valuuttaa käteiseksi. SkyRoam Solis toimi nettinä oivallisesti heti lentokentällä ja saimme Uberin tilattua hotelliimme. Pikku hiljaa hengittäminen oli käynyt raskaasta ja päässä huippasi silloin tällöin. Edellisen päivän lepäämisestä huolimatta aikainen herätys toi oman mausteensa päänsäryn muodossa. Olimme Qantu-hotellillamme jo yhdeksän jälkeen, eikä heillä luonnollisesti ollut vielä antaa meille huonetta. Hotellin ylimmässä kerroksessa oli kuitenkin lepotila, jossa odotimme pehmeällä sohvalla mukavasti reilun tunnin. Toisaalta olomme ei ollut ohuesta ilmasta johtuen mitenkään mukava, mutta onneksi minä sain itseni toimintakuntoon pienillä päiväunilla. Puoliso oli sen sijaan täysin pois pelistä huonovointisuuden vuoksi.

Lähdin etsimään kauppaa ja hotellin aulasta sainkin kartan ja ohjeet lähimpään kauppaan. Kartassa ei tosin näkynyt, kuinka jyrkkiä nousuja matka sisälsi, mutta löysin kuin löysinkin perille. Liikenne La Pazissa on yhtä hullun myllyä. Ei auttanut muuta kuin seurata paikallisia heidän taiteillessa teiden yli. Kauppa löytyi Alonso de Mendozan aukion tuntumasta, entisen rautatieaseman ja nykyisen köysirata-aseman vierestä. La Pazin ilmoja halkoo köysiratojen verkko, joka on kuin kaupungin metroverkosto, mutta yläilmoissa. Köysiradat muodostavat normaalin liikenneverkoston mukaisesti linjoja, jotka tunnistaa väristä. Aseman vierestä löytyi suhteellisen pieni market, josta sain vettä ja naposteltavaa huoneeseemme. Eväillä oli tarkoitus selvitä pahimman vuoristotaudin yli. Kävin vielä syömässä marketin viereisessä Pollos Copacabana –pikaruokaketjun ravintolassa ja tankkaamassa naapuriapteekissa ibuprofeiinia varastoihimme. Marketissa ja vierailemassa farmasiassa ei valitettavasti enää näkynyt vilaustakaan vuoristotautia ehkäisevistä tuotteista, joita lentokentällä olin nähnyt.

Paluumatka hotellille oli onneksi pääasiassa alamäkeä. Huoneeseen päästyäni alkoi päänsärky ja huimaus painamaan itseäni jälleen, joten loppu päivä meni torkkuessa ja oloa ihmetellessä peiton alla sängyssä. Osasimme onneksi odottaa jonkinlaisia oireita, joten emme olleet tehneet itsellemme mitään tiukkoja retkisuunnitelmia La Paziin. Aiemmin olin käynyt lähes yhtä korkealla vieraillessani Euroopan korkeimmalla rautatiepysäkillä Sveitsissä Jungfraujochilla. Silloin hengitystä oli painanut samalla lailla ja pienikin ylämäkeen kävely oli tuntunut rankalta. Oireet oli vain kärsittävä pois, muistettava juoda runsaasti ja antaa itselleen aikaa levätä. Huomenna toivon mukaan olo olisi parempi ja olisi enemmän voimia tutustua mielenkiintoiselta vaikuttavaan kaupunkiin.