Maailman ympäri, päivä 39: La Paz yläilmoista

La Paz on melkoinen hullunmylly, meluisa ja varsinkin liikenne on sekasortoinen. Siksi onkin ihmeellistä, että siellä toimii oloihin erinomaisesti soveltuva köysiratajärjestelmä, jota voikin kutsua La Pazin yläilmojen metroksi. Suotta sitä ei ole mainittu kaupungin yhdeksi suurimmista nähtävyyksistä. Se koostuu erivärisistä linjoista, joista toiset halkovat kaupunkia ja sen rinteitä ja toiset sukeltavat syvimpiin soliin alittaen siltoja rinteiden välissä. Uusia linjoja on rakenteilla ja suunnittelusta on huolehtinut itävaltalainen yritys. Ajattelimme keskittyä torstaina tämän radan testaamiseen ja La Pazin huikeiden näkymien ihasteluun.

Aamu kuitenkin alkoi rauhallisella aamiaisella hotellimme yhdeksännessä kerroksessa, josta oli upeat näköalat. Aamu oli kirkas, joten toivoimme myös koko päivän olevan otollinen kaupungin kiertelyyn. Aamutoimien jälkeen lähdimme nousemaan oranssin ja punaisen Mi Teleférico –linjan asemalle. 

Taypi Uta-niminen asema oli samassa paikassa, josta pari päivää sitten olin löytänyt ruokakaupan. Yhden suuntainen matka kullakin linjalla kertalipun kanssa maksoi 3 bolivianoa eli alle 0,40 euroa. Nousimme köysiradalla Periféricaan Apacheta-asemalle, josta aikeena oli jalan nousta Periférican näköalapaikalle. Jyrkkä mäenrinne ja ohut ilma tekivät kuitenkin tehtävänsä, ja jo puolessa välissä nousua olimme niin poikki, että tyydyimme ihastelemaan maisemia siltä tasolta. Lisäksi nousun loppuosa ei vaikuttanut mitenkään turvalliselta, vaan polun varteen oli muodostunut pieniä sortumia, joten valokuvien jälkeen käännyimme alamäkeen takaisin kohti Apachetaa.

Meno-paluu maksoi siis yhteensä 6 bolivianoa henkeä kohti. Taypi Utalla söimme Pollos Copacabanassa, mutta se ei minulla auttanut heränneeseen päänsärkyyn. Rinteellä riehuminen oli käynyt sen verran voimille, että päänsärky oli parasta mennä parantelemaan takaisin hotelliin. Tämä oli hyvä muistutus, että kannattaa ottaa rauhallisesti, ja jos ohut ilma käy voimille, niin lepo auttaa.

Päivälevon jälkeen otimme uuden yrityksen. Tällä kertaa lähdimme ensin Chukiya Markan asemalle, josta ensin menimme vaalean sinisellä linjalla Chuqi Apu-asemalle ja sieltä keltaisella linjalla Qhana Pata-asemalle Miradoriin. Vaalean sininen linja eli Celeste -linja sukelsi jokilaaksoon ja alitti laakson yli meneviä siltoja.  Keltainen sen sijaan nousi ylös La Pazia reunustavan ylängön reunalle, ja sieltä avautui upeat näköalat lähivuorille, joiden lumipeitteiset huiput hehkuivat auringon iltasäteiden osuessa lumeen. Matka kahdella linjalla Miradoriin maksoi 6 bolivianoa hengeltä.

Auringon jo laskeuduttua kävelimme noin kilometrin matkan keltaisen linja pääteasemalta lähimmälle violetin linjan asemalle, josta laskeuduimme taas kertalipun hinnalla Obeliscon asemalle postin viereen. La Pazin valot hehkuivat tuhansina pisteinä mustassa illassa suurentuen pikku hiljaa köysiratavaunumme lähestyessä pääteasemaansa. Kierros oli antanut aivan uuden näkökulman La Paziin, joten kannattaa ehdottomasti lähteä seikkailemaan La Pazin yläilmoihin. Lisäksi se on hyvä tapa päästä eroon taskun pohjalle kerääntyneistä bolivianoista.

Illallista varten olimme valinneet ruokapaikan hieman tarkemmin kuin edellisenä iltana. TripAdvisor suositteli meille Higher Ground –ravintolaa, joka sijaitsi kävelykatuosuudella (tai oikeammin porrasnousu tai –lasku osuudella kulkusuunnasta riippuen) Tarija-kadulla. Se siis sijaitsi suurin piirtein puolessa välissä Obeliscon asemaa ja meidän hotellia. Ravintola oli todella kotoisaksi sisustettu, ja suurin osa henkilökunnasta vaikutti ulkomaalaisilta puhuen hyvää englantia. Asiakkaat olivat suurimmaksi osaksi turisteja, joten autenttista bolivialaista tunnelmaa etsivien ei ehkä kannata poiketa tähän paikkaan. Ruoka oli oikein maittavaa, tosin ehkäpä hivenen liian suolaista yltääkseen avoimen hehkutuksen arvoiseksi. 

Illallisen jälkeen palasimme hotelliin. Oli aika päivittää päivän uutiset ja hieman kerätä jo tavaroita kasaan huomista lähtöä varten. Meiliin oli kilahtanut Peruvian Air Linelta sähköpostia, jossa tiedustelivat mahdollisuutta siirtää lentoa huomista myöhemmäksi ”tämänpäiväisen johdosta”. Pian selvisikin, että lentoyhtiön lentokone oli joutunut tänään onnettomuuteen La Pazin kentällä. Laskeutumisteline oli pettänyt ja kone oli ottanut hieman tiukempaa liukua kiitoradalla. Kukaan ei onneksi ollut loukkaantunut tapahtumassa. Myöhemmin kävi ilmi, että myös BBC uutisoi aiheesta. Jännityksellä asettauduimme yöpuulle pohtien, miten huominen lento oikein onnistuisi ja oliko onnettomuuden vuoksi lentoyhtiö joutunut tekemään jotain erikoisjärjestelyjä tai jopa perumaan lennon.

Maailman ympäri, päivä 17: Maisemien ihastelua

Aamulenkki Copacabanalla houkutteli ja kun sain silmät auki, niin oli aika lähteä testaamaan Paraguaysta ostettuja juoksukenkiä. Aamuaurinko paistoi suoraan siniseltä taivaalta itään aukeavalle rannalle ja imi lenkkeilijästä hyvin nopeasti mehut. Olin iloinen, että päivästä oli tulossa helteinen, mutta satunnaiselle hölkkääjälle se tiesi hikisiä paikkoja. Aamureippailun ja aamiaisen jälkeen tuntui kuitenkin löytyvän ihan uudella tavalla virtaa turistileikkeihin. Olimme nimittäin päättäneet lähteä Sokeritoppavuorelle.

Uber vei taas kätevästi kaapeliköysivaunun lähtöasemalle. Paikalla ei ollut onneksemme ruuhkaa kamerunilaista jalkapallojoukkuetta lukuun ottamatta ja automaatilta saimme ostettua liput ilman jonotusta ja hinta oli R$ 99/henkilö. Menimme jonoon odottamaan seuraavaa lähtevää vaunua, joita lähtee 20 minuutin välein ja mahduimme mukaan siihen helposti. Ajoituksemme oli siis loistava vierailulle.

Köysirata koostuu kahdesta osasta, johon kumpaankin meidän ostamat liput oikeutti. Ensimmäinen osuus vie Morro da Urcan huipulle, josta avautuu jo ihan hyvät näkymät. Morro da Urcan toiselta puolelta lähtee toinen köysirata Pão de Açucarin laelle. Kummallakin laella oli matkamuistokauppoja ja kahviloita. Lakien reunoilla oli myös rauhallisia polkuja kasvillisuuden suojassa, joissa pystyi bongaamaan liskoja ja vieraslajina seudulle asettautuneita pikkuapinoita. Alueella sai kierrellä vapaasti ja omaan tahtiinsa. Aikaa ylhäällä olisi saanutkin kulumaan vaikka kuinka paljon, varsinkin kun meillä oli pilvetön sää ja maisemat huikeat. Köysiratalippu tulee kuitenkin säilyttää tallessa itsellään koko ajan. Jokaiselle etapille köysiradan vaunuun noustessa kyytiin pääsi vain lippua näyttämällä, myös alaspäin lähtiessä.

Köysiratareissu oli todella hintansa arvoinen ainakin meille. Jälkikäteen katsoimme Youtubesta unohtumattoman kohtauksen 007 – Kuuraketti –elokuvasta, jossa James Bond taistelee Rautahampaan kanssa köysiratavaunun katolla. Nykyään vaunut ovat tukevampaa mallia, vaikka kyllä nekin hieman heijaavat varsinkin pysähtyessään pääteasemilleen. Nyt elokuvan maisemat Rion rantoineen ja Kristus-patsaineen ovat meille tuttuja ja paikan päällä nähtyjä.

Uberilla kämpälle, aurinkorasvaa iholle ja rannalla, se oli seuraava suunnitelma. Rannalla vuokrasimme tuolit hintaan R$ 5/tuoli. Tarvittaessa tuolinvuokraajat hoitivat myös tarjoilut paikalle rantabaareista. Ympärillä oli treenattuja lihaksia, minimaalisia bikineitä eli juuri sellaisia maisemia, mitä Copacabanalta, rantojen rannalta saattoi odottaakin. Törmäsimme suomalaiseen pariskuntaan auringon alkaessa jo laskea. He kertoivat olevansa Riossa parisen viikkoa, joista toinen oli jo takana. He kehottivat rannalla varovaisuuteen, koska heidän puhelimensa oli kuulemma jo rannalla varastettu. Tosin he totesivat, että hieman liiallisella alkoholin nauttimisella saattoi olla osuutensa asiassa.

Auringon laskettua kävimme vielä iltakävelyllä Ipaneman puolella. Myös sitä reunustaa siisti kävelytie ihan kuin Copacabanaakin. Rion rantatunnelmassa on jotain mystistä ja hyväntuulista. Samalla elämän raadollisuus on läsnä, kun näet roskista dyykkaavan etsivän illallista ja jättimäiset torakat vilistävät nurkissa. Kertaakaan en kuitenkaan tuntenut oloani uhatuksi iltaisinkaan, vaikka Rion vaarallisuudesta paljon puhutaankin. Kannattaa kuitenkin katsoa, millaisissa maisemissa kaupungissa liikkuu.