Maailman ympäri, päivät 58-60: Luonnon ilotulitusta

Tiistain tihkuisessa aamussa lähdimme Papamoasta kohti saaren sisäosaa. Eteen tuli jälleen mielenkiintoisia paikkoja, kuten Te Puke, joka on julistautunut koko maailman kiwi-hedelmä-pääkaupungiksi. Lähestyessämme Rotoruan kaupunkia alkoi tien varressa näkymään runsaasti mainoksia erilaisista turistikohteista, joissa voisi ihailla Uuden-Seelannin luonnon ihmeellisyyttä ja runsasta vulkaanista toimintaa. Myös meidän oli tarkoitus tutustua sellaiseen kohteeseen, ja vierailupaikaksemme olimme valinneet Waimangun vulkaanisenlaakson. Luvassa oli patikointia ja kävimmekin matkalla ostamassa sadeviitat sateen varalta. Perillä kuitenkin sade oli onneksemme tauonnut.

Waimangun laakson läpi patikoimiseen sai helposti menemään muutaman tunnin. Alue on vulkaaniselta toiminnaltaan suhteellisen tuore ja syntynyt vasta 1800-luvulla tulivuoren purkauksen jäljiltä. Laaksossa on kuumia lähteitä ja geysereitä joita ihmetellä. Rotomahana-järvellä tehdään myös risteilyitä, ja rannalla voi ihastella mustia joutsenia. Upea Inferno-kraateri nostattaa aika ajoin turkoosin sinistä vettä kraateristaan. Vieressä alempana höyryää omassa kraaterissaan vaikuttava Frying Pan –järvi. Siellä täällä maassa kuplii kuuma vesi maasta, jossa riitti ihmeteltävää. Ilma osasi olla meille suosiollinen, eikä meidän tarvinnut kaivaa sadeviittojamme repusta esille.

Waimangusta lähdimme kohti Taupoa. Pitkän päivän ja patikoinnin johdosta palkitsimme itsemme helpolla ruokailulla paikallisessa McDonaldsissa. Ruokailun ja nopean ruokakauppavisiitin jälkeen ajoimme paikalliselle leirintäalueelle, jossa odotti ihana lämmin suihku. Leirintäalueen henkilökunta neuvoi meille myös auliisti paikallisia nähtävyyksiä. Seuraavana päivänä kävimmekin katsomassa Huka-putouksia, ennen kuin jatkoimme matkaa kohti Pohjoissaaren länsirantaa.

Keskiviikkona otimme Huka-putousten jälkeen suunnaksi ensin Whanganuin, jonne Tauposta ajettiin Pohjoissaaren ylänköalueen läpi. Whanganuista jatkoimme Egmontin kansallispuistoon, jossa kohosi jylhä ja lumihuippuinen Taranaki-vuori. Kun näimme ensimmäisen vilauksen vuoresta, niin pilvet peittivät sen huipun. Mutta kuin ihmeen kaupalla pilvet kaikkosivat sitä mukaa, mitä lähemmäs vuorta nousimme. 

Kansallispuistossa kohteenamme oli Dawson Falls, jossa vesiputouksen vieressä oli vierailijakeskus ja patikointireittejä. Vierailijakeskuksen vieressä oli parkkipaikka, jossa sai majoittua ilmaiseksi ja sinne saapuessamme siellä olikin kymmenisen autoa, joilla selkeästi oli yöpymisaikeet mielessä. Vierailijakeskus oli jo sulkeutunut, mutta alueella oli wc:t käytössä. Maisemat vuorelle avautuivat huikeina seljenneen taivaan ansiosta. Parkkipaikalta meni useita reittejä läheisille putouksille ja patikoimme lyhimmän reitin kautta ihastelemaan myös vesiputousta. Maisemiltaan yöpaikkamme oli vaikuttavin, mitä olimme Uuden-Seelannin roadtripillämme törmänneet.

Kuten moni parkkipaikkanaapurimme, niin myös mekin nostimme tuolit ja pöydän ulos matkailuautomme viereen ja katoimme illallisen ulos. Illallisen kunniaksi nostimme viinilaseja ja katsoimme auringon viimeisten säteiden nuolevan vuoren rinteitä. Vuoren katselussa oli jotain mystistä ja rauhoittavaa. 

Torstai-aamuna suurin osa parkkipaikkanaapureistamme lähti reippaina aamutuimaan vaeltamaan vuoren rinteille. Meidän piti kuitenkin jatkaa matkaa. Edessä oli pitkä ajomatka kohti Aucklandia ja sen lähellä olevaa Clarks Beachia. Onneksi matkailuauton kanssa voi taukoja pitää suhteellisen vapaasti aina silloin kun siltä tuntuu. Löysimme matkalta oikein mukavan taukopaikan Waitomo Homestead-nimisestä kahvila-ravintolasta, jonka pihalla lämmitimme ensin nuudelit ja sitten menimme sisälle kahville. Yllättävän kivuttomasti meni siis pitkä ajopäiväkin. Saavuimme leirintäalueelle kuitenkin kymmenen minuuttia infon sulkemisen jälkeen, mutta onneksi illalla tulijoille oli jätetty hyvät ohjeet siitä, mihin auton voi jättää yöksi ja kuinka muuten menetellä.

Maailman ympäri, päivät 55-57: Karavaanarit Coromandelilla

Lauantaina aloitimme yhden reissun jännitetyimmän pätkän ja otimme matkailuauton alle. Kokosimme tavaramme kasaan ja hurautimme Uberilla matkailuautojen vuokrausfirmaan, josta olimme varanneet viikoksi kulkupelin. Ensimmäiseksi ilmottauduttiin, ja virkailija tarkisti ajokortin ja luottokortin tiedot. Seuraavaassa pisteessä tulostettiin sopimuspaperit ja testattiin Uuden-Seelannin liikennesäästöjen tuntemus. Kolmas henkilö tuli sitten esittelemään matkailuauton ja saattamaan matkaan. Jokaisessa välissä joutui hieman odottelemaan, joten ehti katselemaan muita matkaan lähtijöitä. Paikalla oli paljon eurooppalaisia ja yllättävän runsaasti ruotsalaisia. Tätä ihmetellessämme eräs perheineen vuoroa odottava mies alkoi puhua meille selvällä suomella. Mies oli alun perin Multialta, mutta asui nykyään perheensä kanssa Ruotsissa. He olivat vuokraamassa matkailuautoa meitä pidemmäksi ajaksi tarkoituksenaan mennä Eteläsaarelle asti. Hekään eivät olleet varanneet vielä yöpymispaikkoja, vaan pyrkivät päivän päätteeksi löytää joltain leirintäalueelta itselleen paikan, kuten mekin olimme aikoneet. 

Kun paperityöt ja auton esittely oli tehty, niin suuntasimme tielle. Itse en onneksi joutunut ajamaan, mutta olin saanut tärkeän tehtävän, eli hokea: ”Vasemmalle, vasemmalle”. Muutaman kilometrin ajomatka paikallisen supermarketin pihaan meni kuitenkin yllättävän hyvin, ja kauppareissun jälkeen lähdimme luottavaisin mielin ajamaan kohti Coromandelin niemimaata, jonka luonnosta olimme kuulleet kehuja. Reilun parin tunnin matka meni ihan sujuvasti. Kohteeksi olimme ottaneet Hahein rannan, jonka leirintäalueella toivoimme olevan tilaa. Vuokrausfirmassa oli saatavilla runsaasti esitteitä, joissa on listaa leirintäalueista ja lisäksi kännykkään on saatavilla useita eri sovelluksia, joissa kerrotaan eri majoituspaikoista. Hahein rannalta löytyikin meille paikka, vaikka emme ihan rantanäkymiä saaneetkaan.

Olimme päättäneet viettää paikassa kaksi yötä, koska lähistöllä oli paljon nähtävää, joissa huominen varmasti vierähtäisi nopeasti. Leirintäalueella oli suihkut, wc:t, keittiö tiskausaltaineen ja myös langaton netti. Suihkuja, vessoja ja tiskausmahdollisuutta ajattelimme hyödyntää niin, ettei meidän tarvitsisi koko ajan olla vaihtamassa matkailuautomme likavesiä. Kokkasimme autolla, mutta astiat tiskasimme sitten keittiöllä. Hahein upean hiekkarannan kävimme testaamassa melkein ensimmäisenä saatuamme automme paikalleen. Ilta meni nopeasti kokatessa ja leirintäalueen menoa ihmetellessä.

Sunnuntai-aamuna heräsimme meille epätyypilliseen tapaan melko aikaisin, koska tarkoituksena oli aloittaa päivä aamiaisen jälkeen patikoinnilla. Reilun tunnin patikointimatkan päästä leirintäalueelta oli Cathedral Cove-niminen niemeen uurtunut tunneli, joka yhdisti lähistöllä olevat kaksi rantaa keskenään. Cathedral Covelle järjestettiin laivalla matkoja sekä kajakkiretkiä, mutta sinne vei myös kävelypolku. Kävelypolku mutkitteli rantakallioilla ylös ja alas. Sään suhteen meillä kävi loistava tuuri, maisemat olivat kauneimmillaan. Patikoitsijalle sää tiesi tosin hikisiä oltavia rappusia kivutessa ylös ja alas.

Patikkaretkeltä selvittyämme aloimme valmistautua päivän toiseen suunniteltuun aktiviteettiin. Laitoimme auton ajokuntoon ja kävin vuokraamassa leirintäalueen kioskista pienen lapion. Lähdimme ajamaan lähettyvillä olevalle Hot Water Beachille, joka nimensä mukaisesti oli täynnä kuumia lähteitä. Laskuveden aikaan rannalle voisi kaivaa itselleen kuopan, johon hyvällä tuurilla virtaisi kuumaa vettä rannalla olevista lähteistä. Sunnuntaina laskuvesi olisi puoli neljältä, joten yritimme olla paikalla hyvissä ajoin eli kahden aikoihin.

Ajoituksemme oli suhteellisen hyvä. Paikalla oli jo ihmisiä, mutta meren vielä laskiessa saimme itsellemme paikan, johon pystyimme johtamaan kuuman lähteen vettä. Tunnin päästä paikka jo kuhisi vapaita paikkoja metsästäviä turisteja. Liian lähelle lähdettä kuoppaa kaivavat saivat huomata, että kuuman lähteen vesi oli todella polttavaa. Myös aurinko porotti pilvettömältä taivaalta, ja vaikka olimme rasvanneet itsemme huolella, niin päätimme lähteä jo ennen laskuveden alinta hetkeä takaisin leirintäalueelle. llta meni kokkaillessa, leirintäalueella viihtyvien ankkojen kanssa seurustellessa sekä pestessä itsestä ja astioista päivän liat pois.

Maanantaina olikin sitten aika jatkaa matkaa. Olimme koittaneet tutkiskella säätiedotuksia ja päätimme jatkaa Pohjoissaaren itärannikkoa etelään. Viikolle oli luvattu koko saarelle hyvin epävakaista säätä, mutta yritimme löytää paikat, joissa olisi ennustuksissa vähiten vesitippoja. Halusimme myös kokeilla ilmaista leiriytymistä, joka oli Uudessa-Seelannissa sallittu varsin monessa paikassa. Jätimme siis Coromandelin niemimaan taakse ja otimme suunnaksi Taurangan vieressä olevan Papamoa Beachin. Siellä rannan varrella oli useammalla parkkipaikalla mahdollista ilmainen leiriytyminen.

Ajoa matkalla oli jälleen reilut pari tuntia ja kävimme myös kaupassa täydentämässä matkailuauton jääkaappia. Matkan varrella Bay of Plentyn rannikkoa ajaessa oli myös hauskoja paikkoja. Opimme esimerkiksi, että Katikati-niminen paikkakunta on Uuden-Seelannin avokado-pääkaupunki. Perillä Papamoa Beachin parkkipaikoilla leiriytyminen on sallittu vain muutamalle matkailuautolle ja ensimmäisellä käymällämme parkkipaikalla ei vapaita yöpymispaikkoja enää ollut. Toisella meitä lykästi ja toinen parkkipaikan paikoista oli vapaa. Ehdimme hyvin rannalle nauttimaan auringosta. Muutaman tunnin päästä saapumisestamme sadepilvet kuitenkin tavoittivat majapaikkammekin ja illan saapuessa alkoi vesisade ja me vetäydyimme rannalta auton suojiin.