Maailman ympäri, päivä 42: Machu Picchu

Herätyskello oli soimassa kello 2.20, mutta olin noussut jo vessaan kymmenen minuuttia ennen sitä. Siitä suihkuun ja sen jälkeen eväät reppuun. Pientä eripuraa meillä oli pakattavan tavaran määrästä, mutta halusin ehdottomasti meille kummalle oman repun mukaan Machu Picchun reissulle. Meidän oli määrä olla Viajes Pacificon toimistolla klo 3.20 El Sol –kadulla. Retkeen oli kuulunut nouto hotellilta, mutta muutama päivä sitten olin saanut sähköpostin, että meidän hotellimme ei kuulu noutoalueeseen. Retken olin varannut jo syyskuun loppu puolella netistä Viatorin kautta. Viator myy retkiä ympäri maailman ja retket toteuttaa paikallinen toimija, tässä tapauksessa Viajes Pacifico. Viatoriin olin taasen törmännyt TripAdvisorin kautta. Machu Picchulle toteuttaa retkiä moni matkatoimisto Cuscosta, mutta suurin osa kuluista on suhteellisen kiinteitä. Matkan Aguas Calientesiin voi ostaa itse, samoin sieltä bussikuljetuksen Machu Picchulle ja myös pääsylipun alueelle. Kuitenkin oppaan avulla alueesta saa enemmän irti ja säästyy etsimisen ja huolehtimisen vaivalta, kun koko ajan joku on neuvomassa eteenpäin ja hoitaa liput valmiina käteen. Me maksoimme retkestä 300 euroa hengeltä.

Koitimme saada Uberia, mutta sellaista ei kymmenen minuutin odottamisen jälkeen kuulunut. Niinpä menimme hotellimme aulaan. Yksi henkilökuntaan kuuluvista naisista nukkui aulassa ja heräsi meidän saapuessa aulan sohvalta anteeksi pyydellen. Hän soitti meille taksin, joka tulikin viiden minuutin sisällä. Cuscon kaduilla näimme diskojen valojen vielä kutsuvan lauantaina juhlimaan lähteneitä turisteja. Viajes Pacificon toimistolle saavuimme suomalaisille epätyypilliselle tapaan kello 3.23 eli kolme minuuttia myöhässä. Siellä henkilökunta tiesi odottaa meitä ja pyysi odottamaan. Muutaman minuutin kuluttua sisälle tuli nainen, joka antoi minulle kirjekuoren täynnä erilaisia lippuja ja ohjasi ulkona odottavaan minibussiin, jossa jo pari matkustajaa odotti. Bussi kiersi parin hotellin kautta, jotka sijaitsivat muutaman korttelin sisällä Cuscon keskustaa ja noukki kyytiinsä vielä muutaman matkalle lähtijän. Sitten alkoi bussimatka kohti Ollataytambon rautatieasemaa, joka sijaitsi vajaa kahden tunnin ajomatkan päässä. Bussi matkasi pimeässä ja vasta loppumatkasta auringon alkaessa sarastaa näimme, kuinka huikeiden vuorien rinteitä ajoimme.

Cuscossa on myös pari rautatieasemaa, mutta radat ovat niin ruuhkaiset ja varsinkin sadekautena huonokuntoiset, että liikennettä Machu Picchulle hoidetaan myös muilta asemilta. Toisaalta junat kulkevat vain 30-40 km/h nopeudella, joten ajanhukkaa bussikyydistä ei oikeastaan tule. Ollataytambon rautatieaseman porteilla meiltä tarkistettiin kirjekuoresta löytyneet junaliput, joihin oli myös vaunu ja paikka merkittynä. Eteenpäin meitä ohjasi ensin kovaääninen espanjaa puhuva nainen, joka oli espanjankielisen ryhmän opas. Lopulta yhdessä paikalle tulleessa minibussissa oli myös englanniksi ohjaava opas, joka kertasi meille espanjalaisoppaan neuvot. Asemalla oli kahvio, josta sai hyvännäköisiä leipiä sekä siistit wc-tilat. Vaikutti, että vatsavaivat olivat onneksi helpottamassa. Junakin saapui pian aseman eteen ja junan henkilökunta tarkisti vaunuihin nousevien liput ja passit vielä kerran.

Vaunussa oli normaalien ikkunoiden lisäksi myös katossa ikkunat. Viimeisimpänä vaunuun nousi suurehko virolaisryhmä ja juna pääsi matkaan hieman ennen kuutta. Juna kulki jokilaaksoa pitkin loivasti alamäkeen kohti Aguas Calientesia ja matka kesti noin puolitoista tuntia. Junavaunu heilui ja vaappui raiteilla melkoisesti koko matkan. Osa matkustajista koitti torkkua ja osa rupatteli äänekkäästi, varsinkin yhdysvaltalais-kanadalaiset nuoret sekä virolainen seurue. Reilun tunnin junamatkan jälkeen nuo nuoret jäivät pois junan pysähtyessä. Ilmeisesti he olivat vaellusmatkalla ja jatkoivat loput matkasta patikoiden. Hetken päästä juna saapui määränpäähämme Aguas Calientesiin, jossa nousimme junasta ja suuntasimme aidatun asema-alueen porteille. Siellä oli vastassa myös Viajes Pacificon henkilökunta kylttien kanssa ja tapasimme oman oppaamme, Hectorin.

Hector kertoi, että odotamme 15 minuutin päästä tulevaa seuraavaa junaa, jossa on vielä yksi ryhmäläisistämme ja kahdeksalta lähtisimme kohti bussiasemaa. Kiertelimme pikaisesti juna-aseman edessä olevaa tiivistä myyntikojualuetta, jossa vielä suurin osa kojuista oli kiinni. Näimme kylää halkovan kosken, jonka vesi tuli kuumista lähteistä, jonka mukaan paikka oli myös saanut nimensä. Pikaisen wc-käynnin jälkeen asemalla olimme valmiita palaamaan Hectorin luo, ja siellä neljä muuta ryhmäläistä odotti. Hector esitteli itsensä ja kertoi meitä olevan mukavan tiivis seitsemän hengen ryhmä tänään. Pian paikalle saapui seitsemäs ryhmäläinen, mutta hän päättikin liittyä suurempaan espanjankieliseen ryhmään, jonka jäseniin oli ilmeisesti junamatkalla tutustunut. Hectorin jengi oli siis kasassa: kaksi suomalaista, chigagolainen nuoripari sekä kalifornialainen aasialaissukuinen nainen hiljaisen isänsä kanssa.

Linja-autot Machu Picchulle lähtivät pari sataa metriä rautatieasemalta kosken toiselta puolelta. Koska kylässä alkoi hieman tiputella sadepisaroita, Hector kierrätti meidän sadeviittoja kauppaavan katukaupan ohi. Ilmasta päätellen Machu Picchulla sataisi. Itselläni oli päällä hieman vettä pitävä tuulitakki sekä sateenvarjo, ja päätin että niiden on riitettävän. Linja-autojonossa kaivoimme jälleen kirjekuorestamme valmiit bussiliput leimattaviksi ja kerättäväksi. Sitten alkoi matka kohti Machu Picchun ylös vuoren rinnettä pitkin kiemurtelevalla tiellä. Kiemurtelevaa tietä halkoi patikoijien käyttämä reitti portaineen. Hector kertoi matkan kestävän kävellen noin tunnin, mutta kovasti epäilimme riittäisikö tunti jyrkän vuorenrinteen nousemiseen. Bussimatkakin kun otti oman aikansa huipulle ja Machu Picchun porteille.

Ylhäällä satoi jo reippaammin ja Hector johdatti meidät sisääntuloporteille. Passin ja kirjekuoresta kaivetun pääsylipun kanssa asettauduimme jonoon ja hetken päästä olimme sisällä. Hector lähti johdattamaan meidät kohti legendaarista kaupunkia. Nousimme viljelykseen käytettyjen rinneterassien sivustaa kohti inka-tietä, joka inkojen aikoinaan oli toiminut kaupungin sisääntuloväylänä. Ylhäältä avautui myös legendaarinen näkymä, jossa Machu Picchun kaupungin takana nousee Wayna Picchun vuori. Sumu vaelteli korkealla niin, että välillä Wayna Picchu katosi kuin harsoverhon taakse. Hector johdatti meidät kohti kaupungin muinaista porttia ja matkalla pysähtelimme muutamiin paikkoihin ottamaan valokuvia erilaisista kuvakulmista.

Alueella oli sateesta huolimatta satoja turisteja ja lisää tuli koko ajan. Voi vain kuvitella, millainen ruuhka paikassa on sesonkiaikaan. Näimme alueella myös alpakoita - tai niin ainakin luulen, vaikka en tunnista alpakkaa laamasta enkä vikunjasta. Pidimme hetken aikaa sadetta Pyhän Kiven luona ja lainasin käsiään lämmittelevälle chigagolaisnaiselle mukana olleita hansikkaitani. Lämpötila oli suomalaisittain kalsan kesän reilu 10 astetta, joten itse en niitä tarvinnut. Reppuni sisältöineen oli tosin sateessa kastunut melko märäksi, ja esimerkiksi valmiiksi kirjoitetut postikortit olivat kärsineet jo melkoiset kosteusvauriot repun sisällä.

Kun olimme kiertäneet alueella reilun pari tuntia, alkoi Hector johdattaa meitä pikku hiljaa pois. Hän kertoi erilaisia tarinoita ja tarujakin inkoista, olihan hän inkojen sukua. Hector itse puhui myös inkojen ketšuan kieltä ja kertoi isänsä puhuvan vain muutaman sanan espanjaa ketšuanin lisäksi. Sateesta huolimatta aika oli mennyt nopeasti, mutta silti olin sateen huomioiden nähnyt tarpeeksi ja halusin jonnekin kuivattelemaan. Paremmalla ilmalla aluetta olisi varmasti ihmetellyt pidempäänkin. Uloskäynnin kohdalla oli mahdollista leimauttaa passiinsa Machu Picchun leima ja tietenkin sellaisen halusimme. Sen jälkeen jonotimme alas menevään bussiin ja taas lippumme leimattiin bussiin astuessamme. Jono meni nopeasti ja rinteellä kiemurtelevan bussimatkan jälkeen Hector johdatti meidän lounaalle.

Lounas ei kuulunut retken hintaan ja olisimme olleet vapaita valitsemaan minkä ravintolan vain Aguas Calientesin ravintolavalikoimasta. Luotimme kuitenkin Hectorin sanaan, hänen viedessä meidän Full House –nimiseen ravintolaan. Asetuimme koko ryhmä samaan pöytään syömään ja jatkoimme toisiimme tutustumista. Chigagolaisnainen palautti sormikkaani ja oli kiitollinen lainasta. Talo tarjosi meille alkujuomaksi pisco sourit, jotka meiltä oli vielä reissullamme maistamatta. Listalta löytyi kaikkea pizzasta pihviin, mutta me puolisomme kanssa päätimme kokeilla jotain hieman erikoisempaa. Ajattelimme maistaa paikallisia makuja, joten minä tilasin marsua ja puolisoni alpakkaa. Annosten tultua jaoimme sitten nämä annokset. Toisistamme tietämättä olivat samaan päätyneet chigagolaispariskuntakin. Marsu ei ollut mitenkään kummallisen makuinen, vaan sitä olisi voinut maun perusteella kanaksi. Sen sijaan pieniä luita siinä oli todella paljon, joten varsinaista helppoa syötävää se ei ollut. Onneksi olimme ottaneet alpakkaakin, koska se oli herkullista. Alpakka oli tehty mediumiksi ja kävi hyvästä pihvistä. Alpakka siis voitti tämän ruokakokeilun, vaikka marsu varmasti eksoottisuudessaan on hyvä puheenaihe matkakertomuksissa.

Ruoat syötyämme matkaseurueemme hajaantui Aguas Calientesin kaduille. Meillä oli reilu tunti aikaa tutkia kylää ennen junan lähtöä. Nousimme kylää halkovan kosken rantaa pitkin ylös, jossa olisi ollut kuumat lähteet ja kylpylä. Emme kuitenkaan tässä ajassa ajatelleetkaan mennä sinne vaan jatkoimme takaisin rautatieaseman edellä olevalle torille. Jokin matkamuisto ja uudet postikortit pitäisi löytää ennen paluumatkaa. Lopulta sellaiset löytyikin ja jopa kovan tinkaamisen jälkeen. Tarjontaa oli niin paljon, että oli helppo tingata käsin tehdyistä korteista puolet hinnasta pois. Kun omasta mielestä hyvät kaupat oli lyöty lukkoon ja maksettu, niin menimme rautatieasemalle. Porteilla junaliput tarkistettiin ja sen jälkeen ostimme hieman juotavaa junamatkalle aseman myymälästä. Junan lähtö kuulutettiin noin kolmelta ja lähtijät ohjattiin vaunujensa luokse. Edessä oli neljän tunnin junamatka ja paluu oli Cuscon Poroy-asemalle, joka oli vain puolen tunnin ajomatkan päässä Cuscon keskustasta. Päivä oli ollut pitkä, joten junamatka meni torkkuen ja pelaten Ticket-to-Ridea illan hämärtyessä.

Poroyn asemalla meitä oli vastassa Viajes Pacificon edustaja, joka ohjasi meidät oikeaan minibussiin. Jäimme pois El Solilla, Viajes Pacificon toimiston edessä ja tilasimme Uberin hotellillemme. Siellä meitä vastaanottotiskin takana odotti henkilökunnan lisäksi matkalaukkumme, jotka oli vihdoinkin tuotu meille päivän aikana. Peruvian Air Linesin lupaus sunnuntaisesta toimittamisesta oli siis pitänyt paikkansa. Valitettavasti retkemme suhteen ne saapuivat hieman liian myöhään ja edessä olikin korvaushakemuksen teko vakuutusyhtiöllemme. Hotellin internet-yhteydet kuitenkin olivat lopullisesti kaatuneet, emmekä päässeet edes kännyköillämme hotellin verkkoa pitkin nettiin. Loppuilta menikin matkalaukkuja ihastellessa, lämmittäessä kämpässä kana-nuudelikeittoa ja hyvin pian väsähtäessä pitkän, mutta unohtumattoman päivän jäljiltä. Kokonaisuudessa retkeemme oli mennyt 17 tuntia. 

Maailman ympäri, päivä 40: Cuscoon Peruvian epävarmalla tyylillä

Perjantain aamiaisella olimme ensimmäisten hotelliasukkaiden joukossa seitsemältä. Vajaan tunnin päästä siitä olimme jo uloskirjautuneet laukkuinemme hotellista ja odottelimme aulassa tilaamaamme Uber-kyytiä. Uber ei kuitenkaan ollut Boliviassa läheskään niin kätevä kulkuneuvo, mitä se esimerkiksi Brasiliassa oli ollut. Lopulta annoimme periksi, ja otimme hotellin edessä olevan taksin. Se osoittautui lopulta jopa Uberia edullisemmaksi.

Lentokentälle tultuamme asettauduimme lähtöselvityksen jonoon. Keskustellessamme suomea keskenämme edessämme ollut nainen ryhtyi keskusteluun kanssamme. Hän oli Etelä-Amerikassa yhdistetyllä työ- ja lomamatkalla, ja meillekin oli todella virkistävää päästä puhumaan suomea jonkun muun kuin toistemme kanssa. Hän ei ollut kuullut lentoyhtiön eilisistä ongelmista, ja lievästi lentopelkoisena tieto siitä sai hänet aiheestakin hieman levottomaksi. Saimme lopulta jätettyä matkalaukkumme lentoyhtiön hoiviin ja hieman ihmettelimme, että olimme lopulta viimeiset, jotka lennolle kirjautuivat. Lennon lähtöä odotellessa ostin vielä lompakkoomme jääneillä bolivianoilla bolivialaisen viinipullon ja sainkin niillä halvimman mahdollisen.

Lento itsessään meni nopeasti. Lentokoneesta avautui upeat näkymät, kun ylitimme Titicaca-järven. Lasku taisi jännittää lähes kaikkia koneessa olleita, ja koneellinen matkustajia räjähtikin aplodeihin, kun laskeuduimme Cuscoon. Kaikki matkustajat poistui koneesta Perun rajavartioiden passintarkastukseen ja suurin osa matkustajista palasi sen jälkeen koneeseen, koska se jatkoi matkaa Limaan. Cuscoon jääneet asettautuivat odottamaan matkatavaroita, joita kuitenkaan ei alkanut kuulumaan. Suomalaisnainen, joka puhui sujuvaa espanjaa, kertoi meille puhuneensa tullimiehen kanssa, että jostain syystä matkalaukkuja etsittiin, koska ne tuntuivat olevan kateissa. Lopulta lentoyhtiötä edustava nainen tuli paikalle, ja kertoi laukkujen jääneen La Paziin, josta syntyi varsinainen härdelli. Suurin osa Cuscoon tulleista oli vain parin yön reissulla ja matkalla Machu Picchuun. Lisäksi mukana oli yksi suurempi, ilmeisesti kroatialaisryhmä, jonka eilinen lento Cuscoon oli peruttu onnettomuuden vuoksi ja nyt heidän matkatavarat oli sitten lennolla kadonneet. Suomalaisnaisellakin oli tarkoitus käydä Machu Picchulla huomenna, ja retket lähtevät liikkeelle jo aamuyöstä. Lisäksi hän oli jatkamassa matkaa jo sunnuntaina Ecuadoriin. Syystäkin tunteen löivät kuumina lentoyhtiön edustajan ympärillä.

Me olimme siitä onnellisessa asemassa, että olimme Cuscossa neljä yötä, koska tuossa ajassa olisi ihme, jos matkalaukut eivät tavoittaisi meitä. Lisäksi Machu Picchun matkamme oli vasta sunnuntaina. Ehtisimme siis valmistautua, mikäli emme ennen sitä saisi matkalaukkujamme. Kirjoitimme paperille yhteystietomme Cuscossa sekä matkalaukkujemme tiedot ja luovutimme ne paikalle auttamaan saapuneelle toiselle lentoyhtiön edustajalle. Olimme toki ihmeissämme siitä, että tämä kaikki tapahtui lentokentän aulassa. Peruvianilla ei ollut minkäänlaista omaa tiskiä lentokentällä, emmekä saaneet mitään kuittauksia heiltä hukkuneista matkatavaroista. Myöhemmin saimme kyselyä Cuscossa oleskelun pituudesta samalta naiselta, jolle tiedot luovutimme. Viesti oli lähetetty hänen omasta ja henkilön kuvasta päätellen henkilökohtaisesta WhatApp-profiilista. Positiivista toki, että edes jollakin tavalla pitivät viestintää yllä ja jakoivat infoa, mutta paljon ammattimaisemminkin olisi asiat voinut viestiä.

Lähtiessämme kävimme hyvästelemässä sympaattisen suomalaisnaisen, jolla asiat olivat valitettavasti meitä huonommin aikataulun suhteen. Jopa tunnin lento voi saada pidemmän reissun sekaisin, vaikka tätä meistä kukaan ei olisi uskonut. Onneksi hän sentään osasi kommunikoida paikallisten kanssa sujuvasti, joten eiköhän hänenkin osalta kaikki loppujen lopuksi kääntynyt parhain päin. Jos tunnet vaaleaa nuorta naista, joka työnsä puolesta reissaa Argentiinassa ja puhuu suomea hieman varsinaissuomalaisesti, niin vinkkaa toki hänelle, että olisi mukavaa kuulla kuinka kaikki lopulta hänen kohdallaan meni.

Me saimme Uberin majapaikkaamme, ja oli hieman omituista asettautua autoon pelkän selkärepun kanssa. Kämppämme sijaitsi parisen kilometriä Cuscon keskustasta vuoren rinteellä. Huoneistohotellin henkilökuntana oli vain espanjaa puhuvia naisia, jotka selvästi hieman jännittivät englantia puhuvia vieraita. Se, mitä elehtien emme saaneet keskenämme selvitettyä hoidimme Googlen kääntäjällä. Saimme siis sisäänkirjautumisemme tehtyä hymy huulilla. Ensi silmäyksellä asunto vaikutti mahtavalta: upea näköala yli Cuscon, iso keittiö, olohuone ja kolme makuuhuonetta, joissa yhdessä poreamme. Pientä säätöä kuitenkin oli. Netti ei toiminut ja keittiöstä puuttui kaikki tarvikkeet. Ei ollut yhtäkään lasia eikä haarukkaa pannuista ja kattiloista puhumattakaan. Digiboxi oli rikki, joten televisiosta ei näkynyt mitään. Toinen asunnon vessoista ei vetänyt ja suihkukaapista puuttui ovi, joten vettä roiskui helposti pitkin kylpyhuonetta. Internetistä kävin sanomassa, ja se alkoikin illemmalla toimia.

 

Onneksi itse pakkaan ilman poikkeusta käsimatkatavaroihin vähintään yhden varavaatekerran. Lähdimme joka tapauksessa etsimään varavaatteita, koska puolisoni ei samaa ollut tunnin suoraa lentoa varten tehnyt. Uber vei meidät lähelle Cuscon keskusaukiota, Plaza de Armasia. Se on todella vaikuttava ja kaunis aukio, jota reunustaa kirkot ja vanhat tai vanhaan tyyliin rakennetut matalat rakennukset. Torin reunalla olevat pikaruokalatkaat eivät loista isoilla logoillaan turistien silmään, vaan on ilmeisesti pakotettu piilottamaan suuret mainosvalonsa ja maastoutumaan aukion laidalla olevaan liikekiinteistöön. Koska päivä oli jo pitkällä, söimme nopean lounaan KFC:ssä ja jatkoimme Plaza de Armasin ja viereisen Plaza San Franciscon ihmettelemistä.

Tutkimme katuja ja sisäpihoja, eksyimme käsityöläistorille ja lopulta Tecte-kadulla uskaltauduimme alushousuostoksille pieneen alusvaatteita myyvään katukauppaa. Jatkoimme kiertelyä ja yhdestä toisesta kaupasta ostimme hammasharjat, deodorantin ja muita pakollisia hygieniatuotteita. Päätimme suunnata Cuscon pääkadulle, El Solille.

Päivä oli lämmin ja El Solilta löysimme Qoricanchan arkeologista museota vastapäätä miellyttävän kahvilan, johon pysähdyimme olut- ja internet-tauolle. Koska emme kauheasti tunteneet kaupunkia, ja ruokakauppoja ei kävelyllämme ollut tullut vastaan, koitimme googlailla hyviä ostospaikkoja lähistöllä. Niitä ei nopealla etsinnällä tuntunut olevan ihan naapurissa. Tauon jälkeen ohitimme El solin muraalin ja käännyimme kohti Wanchaqin toria. Muutama kortteli torin jälkeen oli kaksi suurempaa markettia vieri vieressä ja toisesta kävimme ostamassa jääkaappiimme täytettä seuraavien päivien varalle.  

Päivä oli ollut pitkä, eikä Peruvian Air Lines ollut tehnyt siitä mitenkään rentouttavaa. Palasimme Uberilla hotellille ja ihastelimme Cuscon yllä laskeutuva aurinkoa parvekkeelta. Olisi kovin tehnyt mieli avata lentokentällä hankkimamme viinipullo, mutta koska kämpässämme ei ollut mitään tarvikkeita ja oma viinipullonavaaja oli matkalaukussa La Pazissa, niin jouduin tyytymään kaupasta löytämiin oluisiin. Internet sentään oli alkanut toimimaan, mutta jostain syystä se ei toiminut kuin matkapuhelimissamme. Tietokoneella ei päässyt mihinkään. Olisin kovin mielelläni kirjoittanut jo siltä istumalta päivän tapahtumista blogiin, mutta se jäi nyt sitten odottamaan aikaa, kun hotellin yhteydet oli saatu korjattua. 

Maailman ympäri, päivä 39: La Paz yläilmoista

La Paz on melkoinen hullunmylly, meluisa ja varsinkin liikenne on sekasortoinen. Siksi onkin ihmeellistä, että siellä toimii oloihin erinomaisesti soveltuva köysiratajärjestelmä, jota voikin kutsua La Pazin yläilmojen metroksi. Suotta sitä ei ole mainittu kaupungin yhdeksi suurimmista nähtävyyksistä. Se koostuu erivärisistä linjoista, joista toiset halkovat kaupunkia ja sen rinteitä ja toiset sukeltavat syvimpiin soliin alittaen siltoja rinteiden välissä. Uusia linjoja on rakenteilla ja suunnittelusta on huolehtinut itävaltalainen yritys. Ajattelimme keskittyä torstaina tämän radan testaamiseen ja La Pazin huikeiden näkymien ihasteluun.

Aamu kuitenkin alkoi rauhallisella aamiaisella hotellimme yhdeksännessä kerroksessa, josta oli upeat näköalat. Aamu oli kirkas, joten toivoimme myös koko päivän olevan otollinen kaupungin kiertelyyn. Aamutoimien jälkeen lähdimme nousemaan oranssin ja punaisen Mi Teleférico –linjan asemalle. 

Taypi Uta-niminen asema oli samassa paikassa, josta pari päivää sitten olin löytänyt ruokakaupan. Yhden suuntainen matka kullakin linjalla kertalipun kanssa maksoi 3 bolivianoa eli alle 0,40 euroa. Nousimme köysiradalla Periféricaan Apacheta-asemalle, josta aikeena oli jalan nousta Periférican näköalapaikalle. Jyrkkä mäenrinne ja ohut ilma tekivät kuitenkin tehtävänsä, ja jo puolessa välissä nousua olimme niin poikki, että tyydyimme ihastelemaan maisemia siltä tasolta. Lisäksi nousun loppuosa ei vaikuttanut mitenkään turvalliselta, vaan polun varteen oli muodostunut pieniä sortumia, joten valokuvien jälkeen käännyimme alamäkeen takaisin kohti Apachetaa.

Meno-paluu maksoi siis yhteensä 6 bolivianoa henkeä kohti. Taypi Utalla söimme Pollos Copacabanassa, mutta se ei minulla auttanut heränneeseen päänsärkyyn. Rinteellä riehuminen oli käynyt sen verran voimille, että päänsärky oli parasta mennä parantelemaan takaisin hotelliin. Tämä oli hyvä muistutus, että kannattaa ottaa rauhallisesti, ja jos ohut ilma käy voimille, niin lepo auttaa.

Päivälevon jälkeen otimme uuden yrityksen. Tällä kertaa lähdimme ensin Chukiya Markan asemalle, josta ensin menimme vaalean sinisellä linjalla Chuqi Apu-asemalle ja sieltä keltaisella linjalla Qhana Pata-asemalle Miradoriin. Vaalean sininen linja eli Celeste -linja sukelsi jokilaaksoon ja alitti laakson yli meneviä siltoja.  Keltainen sen sijaan nousi ylös La Pazia reunustavan ylängön reunalle, ja sieltä avautui upeat näköalat lähivuorille, joiden lumipeitteiset huiput hehkuivat auringon iltasäteiden osuessa lumeen. Matka kahdella linjalla Miradoriin maksoi 6 bolivianoa hengeltä.

Auringon jo laskeuduttua kävelimme noin kilometrin matkan keltaisen linja pääteasemalta lähimmälle violetin linjan asemalle, josta laskeuduimme taas kertalipun hinnalla Obeliscon asemalle postin viereen. La Pazin valot hehkuivat tuhansina pisteinä mustassa illassa suurentuen pikku hiljaa köysiratavaunumme lähestyessä pääteasemaansa. Kierros oli antanut aivan uuden näkökulman La Paziin, joten kannattaa ehdottomasti lähteä seikkailemaan La Pazin yläilmoihin. Lisäksi se on hyvä tapa päästä eroon taskun pohjalle kerääntyneistä bolivianoista.

Illallista varten olimme valinneet ruokapaikan hieman tarkemmin kuin edellisenä iltana. TripAdvisor suositteli meille Higher Ground –ravintolaa, joka sijaitsi kävelykatuosuudella (tai oikeammin porrasnousu tai –lasku osuudella kulkusuunnasta riippuen) Tarija-kadulla. Se siis sijaitsi suurin piirtein puolessa välissä Obeliscon asemaa ja meidän hotellia. Ravintola oli todella kotoisaksi sisustettu, ja suurin osa henkilökunnasta vaikutti ulkomaalaisilta puhuen hyvää englantia. Asiakkaat olivat suurimmaksi osaksi turisteja, joten autenttista bolivialaista tunnelmaa etsivien ei ehkä kannata poiketa tähän paikkaan. Ruoka oli oikein maittavaa, tosin ehkäpä hivenen liian suolaista yltääkseen avoimen hehkutuksen arvoiseksi. 

Illallisen jälkeen palasimme hotelliin. Oli aika päivittää päivän uutiset ja hieman kerätä jo tavaroita kasaan huomista lähtöä varten. Meiliin oli kilahtanut Peruvian Air Linelta sähköpostia, jossa tiedustelivat mahdollisuutta siirtää lentoa huomista myöhemmäksi ”tämänpäiväisen johdosta”. Pian selvisikin, että lentoyhtiön lentokone oli joutunut tänään onnettomuuteen La Pazin kentällä. Laskeutumisteline oli pettänyt ja kone oli ottanut hieman tiukempaa liukua kiitoradalla. Kukaan ei onneksi ollut loukkaantunut tapahtumassa. Myöhemmin kävi ilmi, että myös BBC uutisoi aiheesta. Jännityksellä asettauduimme yöpuulle pohtien, miten huominen lento oikein onnistuisi ja oliko onnettomuuden vuoksi lentoyhtiö joutunut tekemään jotain erikoisjärjestelyjä tai jopa perumaan lennon.