Maailman ympäri, päivät 82-84: Valloittava Sydney

Noordam palasi aikaisin perjantai-aamulla takaisin Etelän meren risteilyltä Sydneyn White Bayn risteilyterminaaliin. Kello oli soimassa seitsemältä, mutta olin jo aiemmin havahtunut hereille ääniin, jotka satamaan saapumisesta kantautui. Hyttimme oli aivan laivan etuosassa, joten ankkurin ja muiden satamaan saapumisesta aiheutuneet äänet kantautuivat välillä jopa häiritsevän kovana hyttiimme. Nopean aamusuihkun jälkeen oli aika mennä viimeiselle aamiaiselle. Käytävästä oli jo kadonneet kaikki matkalaukut, jotka hyteistä sinne oli edellisenä iltana nostettu.

Olimme koittaneet saada mahdollisimman myöhäisen maihinnousuryhmän. Hieman yhdeksän jälkeen meidän väriä kuulutettiin, ja poistuimme laivasta henkilökunnan huudellessa hyvästejään. Matkalaukut löytyi helposti ja jonottaminen maahantulomuodollisuuksiinkin meni yllättävän kivuttomasti, vaikka eräs venäläisseurue koittikin kovasti käyttää kotimaassaan oppimiaan etuilutaitojaan – yritykseksi jäi. Saimme Uberinkin helposti kohti seuraavaa majapaikkaamme, Sydney Northissa sijaitsevaa Meriton Suites –huoneistohotellia. Olimme käyneet kirjeenvaihtoa ja tiesimme jo etukäteen, että joutuisimme luultavimmin odottamaan huonettamme muutamia tunteja ja perille päästyämme meille tämä vahvistettiin. Jätimme matkalaukkumme säilytykseen, surffasimme hetken vastaanottoaulassa ja lähdimme sitten tutkimaan lähellä olevaa Greenwoodin ostoskeskusta. Kävimme siellä myös lounaalla meille jo tutussa Din Tai Fung-ketjun ravintolassa. Edellisen kerran olimme syöneet ketjun ravintolassa Sydneyn Chinatownissa ennen risteilyämme.

Kun saimme huoneemme, aloimme pestä pyykkiä. Emme tällä risteilyllä olleet pesetyttäneet mitään Noordamilla, koska kesävaatteita meillä oli reilusti mukana. Kävimme myös nurkan takana olevassa kaupassa, ja laivan herkkujen jälkeen oli ihan hauska päästä pitkästä aikaa myös itse kokkaamaan. Huoneistomme keittiö oli ilokseni todella hyvin varusteltu, mitä ei matkamme kaikista huoneistoista voi sanoa. Kotitöiden ja lepäilyn jälkeen lähdimme kävelemään rantaan läheisen Wendy Whiteleyn salaisen puutarhan läpi vievää kävelytietä pitkin tullen Lavender Bayn rantaan. Edessä jo loisti Sydneyn Luna Parkin maailmanpyörän valot.

Luna Park on huvipuistona hieman Linnanmäen kaltainen. Sisälle alueelle ei maksa mitään ja siellä voi kulkea vapaasti vain ihmettelemässä laitteissa pyöriviä ihmisiä. Vieressä on olympia-allas, joka sulkeutuu kuitenkin illaksi. Muutenkin ympäristön maisemat olivat huikeat. Harbour Bridge, oopperatalo ja Sydneyn keskustan silhuetti iltavaloissa on mykistävää katseltavaa illan päätteeksi.

Lauantaina aamulla testasin Meriton Suitesin pienen, mutta ihan hyvin varustellun kuntosalin. Sitten oli kaupunkikierroksen vuoro. Sydneyn junaverkosto oli meillä siihen tarkoitukseen suhteellisen kätevä, koska vieressä oli Sydney Northin juna-asema. Lippujen hankintaankaan ei tarvinnut ruveta, koska junaan ja junasta noustessa riitti, että vilautti lähimaksuominaisuudella varustettua luottokorttia. Hinnaksi matkalle Town Hallin asemalle tuli myöhemmin tarkistettuna luottokorttilaskulta 2,25 euroa. Reilun korttelin päässä asemasta ja kaupungintaloa on Sydney Tower Eye, Sydneyn korkein rakennus. Tällä kertaa meillä oli tarkoitus nousta sen huipulle.

Yläilmoista maisemien ihastelemisen jälkeen kävelimme Darling Harbourin alueelle, jossa oli paljon nähtävää. Sataman rannalla olevan rakennuksen katon alla sijaitsi kolme suosittua nähtävyyttä: Madame Tussaudsin vahakabinetti, Sea Life-akvaario, sekä meitä kiinnostanut Wild Life –eläintarha. Halusimme vielä käydä Australian ihmeellistä eläimistöä ja tällä kertaa halusimme nähdä erityisesti vesinokkaeläimen. Hämärässä viihtyvästä vikkelästä uimarista ei valitettavasti yhtään onnistunutta valokuvaa saatu, mutta muuten vierailu oli oikein mielenkiintoinen. Booking.comin tarjous-voucherilla Sydney Tower Eyen ja Wild Lifen vierailuille tuli yhteishinnaksi muutaman sentin alle 30 euroa henkilöltä.

Kiersimme Darling Harbourin rantaa pitkin lahden toiselle puolelle. Sydneyn Hard Rock Caféessa söimme maittavat hampurilaiset, mutta samalla ulkona ilma muuttui nopeasti kehnoksi. Syötyämme koitimme viivytellä kävelemään lähtöä ja lauantain kunniaksi poikkesimme vielä drinkeillä yhdessä kauppakeskus Harboursiden ravintoloista. Sateen hieman hellitettyä lähdimme ylittämään Pyrmont Bridgea, mutta ihan juna-asemalle emme ehtineet ennen seuraavaa rankkaa sadekuuroa. Pidimme sadetta yhden tuopillisen ajan Hotel Sweeney’s –pubissa, joka sattui sopivasti eteemme. Pubin seinien näytöillä pyöri laukka-, ravi- ja koirien ratajuoksukilpailut, joita oli hauska jännätä sateen loppumisen lomassa. Lopulta sateen hellitettyä ja tuoppien huvettua pääsimme kotimatkalle junalla ja päätimme käydä vielä Meriton Suitesin allas-osastolla uimassa päivän päätteeksi.  

Sunnuntai ei ollut niin tapahtumarikas kuin lauantai. Salia, pyykinpesua, kokkausta ja lepäilyä värittämään päätimme kuitenkin illalla lähteä testaamaan paikallisen pakohuoneen. George Streetillä sijaitsevassa Escape Hunt-pakopelipaikassa kävimme pelastamassa maailman lähes määräajassa. Pakopelit ovat hauskaa aivojumppaa ja kumma kyllä emme maailmanympärimatkallamme aiemmin ole käyneet peliä pelaamassa. Peliin valitettavasti kuuluu se, ettei huoneen arvoituksista huudella muille. Vaikka en kenenkään tätä lukevan uskokaan menevän ihan heti samaa huonetta pelaamaan, niin jätän silti huoneen arvoitusten avaamisen tässä väliin.

Näinä päivinä ihastuin entistä enemmän Sydneyn tunnelmaan ja sen ihmisten välittömyyteen. Kaupungissa on helppo kulkea ja sieltä löytyy omaleimaisia alueita, joilla kullakin on omanlainen tunnelmansa. Sydney valloitti minut kyllä lopullisesti näinä kolmena päivänä! Nyt tuntuu, että tänne on pakko palata vielä joskus.

Maailman ympäri, päivät 69-81: Joululomalla risteilyllä

Lauantaina veimme vuokra-auton aamupäivällä lentokentälle ja sieltä suhautimme Uberilla Sydneyn White Bayn risteilyterminaaliin. Olimme päättäneet paeta jouluhulinaa ja uutta vuotta risteilylle. Koska nettiyhteydet laivalla olivat varsin pätkivät, ja varsinkin kuvien siirtäminen blogiin on hyvin hidasta ja tuskaista, niin ajattelin pitää joululomaa myös blogin pitämisestä.

Risteily-yhtiönä meillä oli Holland America Line, kuten Etelä-Amerikassakin. Aluksena tällä kertaa hieman Zaandamia uudempi Noordam. Kuitenkin laiva vaikutti huomattavasti Zaandamia vanhemmalta, joten ristelyä varatessa kannattaa myös kiinnittää huomiota siihen, milloin alus on viimeksi käynyt telakalla uusittavana. Kolmentoista yön risteilyyn kuului alun perin viisi meripäivää, ja lopulta merenkäynnin vuoksi emme päässeet yhteen suunnitelluista satamista, joten se päivä muuttui myös meripäiväksi. Risteily pysähtyi Uuden-Kaledonian ja Vanuatun saarilla, ja oli enemmän aurinkoloma kuin Etelä-Amerikan risteilymme.

Voi olla, että palaan vielä risteilymme vaiheisiin tarkemmin, mutta nyt tuon vajaan pari viikkoa aion kattaa kuvakollaasilla risteilyn varrelta. Joulu juhlittiin hyvän ruuan parissa ja uusi vuosi vastaanotettiin hulvattomissa merkeissä. Pako kaiken uuden kokemisesta päivittäin teki ihan hyvää, varsinkin kun matkakin alkaa olla jo loppupuolella.

Maailman ympäri, päivät 36-37: Merenpinnan tasolta vuoristotautia potemaan

Maanantaina herätyskello soi hieman klo 6.00 jälkeen. Ensimmäisenä ohjelmassa oli pikainen aamupesu ja aamiainen. Matkalaukut oli laivan käytäviltä jo hävinneet ja hyttimme ikkunasta näimme San Antonion sataman laiturin, jota vasten Zaandam oli asettautunut. Koska en löytänyt hyttikorttiani, niin arvelin pakanneeni sen eilen housujen taskussa jo pois vietyyn laukkuun. Nopeasti laivan infossa henkilökunta printtasi minulle uuden, koska korttia tarvittaisiin vielä ulos lähtiessä. Aamiaisella oli ruuhkaa, koska suurin osa vieraista poistui laivasta jo kahdeksan aikoihin. Näin vielä nopeasti vilahduksen palapeliystävättäremme Gloriasta, joka kertoi aamiaisruuhkassa etsivänsä miestään.

Meidät oli laitettu lähtöryhmään ”Harmaa 2”, joka kuulutettiinkin hyvin pian kellon lyötyä kahdeksan.  Laivasta ulos noustessamme hyttikorttimme skannattiin viimeisen kerran. Tuntui hassulta, mutta bussi vei meidät satama-alueella muutaman kymmenen metriä laivan edustalta satamarakennukseen. Ilmeisesti satama-alueella kävely on kielletty, ja siksi emme tuota pientä matkaa voineet kävellä. Tulliviranomaiset keräsivät meiltä laput, joissa vakuutimme, ettemme tuoneet maahan hedelmiä tai siemeniä ja sen jälkeen pääsimme etsimään laukkujamme. Nopeasti ne löytyivätkin ja sitten pääsimme satamarakennuksen edessä odottavaan bussiin, joka veisi meidän Santiagon kansainväliselle lentokentälle.

Olimme ottaneet lentokenttäkyydin suoraan Holland America Linelta, vaikka tiesimme sen olevan normaalia kalliimpi. Palapeliseuralaisemme olivat kehuneet netistä löytyvää ToursByLocals –palvelua, jolla lentokenttäkyyti oli irronnut heille paljon edullisemmin. Toisaalta laivayhtiöltä matkan ottaessa tiesi, että bussit oli ilmastoituja ja hyväkuntoisia, eikä kyytiä tarvinnut etsiä sataman edestä, vaan busseille ohjattiin selkeillä opasteilla. Samoin bussissamme oli englantia puhuva opas, joka esitteli meille niin San Antoniota kuin Chileä ylipäänsä. Bussimme halkoikin chileläistä maisemaa kohti lentokenttää oppaan lopuksi kiertäessä kaikkien kyydissä olevien luona varmistaakseen, että matkan jatkosuunnitelmat olivat selkeät.

 

Meitä odotti lentokenttähotelli, johon meillä oli ilmainen kyyti hotellin puolesta. Lentokentälle saapuessamme löysimme helposti TransVIP-yhtiön kopin, joka printtasi meille voucherin. Voucheria vastaan pääsimme kyytiin kohti hotelliamme Manquehue’ta. Onnistuimme saamaan huoneen vaikka sisäänkirjautumisemme aika ei ollut vielä koittanut. Päivän missio oli siis täytetty. Koska ulkona oli paahtava helle, kävimme siitä vielä nauttimassa hotellin uima-altaalla. Illallinenkin hoitui hotellissa, joten saimme hyvin ladattuja akkuja toiseen aikaiseen herätykseen.

Tiistaina herätyskello soikin sitten jo klo 2.05 eli kesken parhaimpien yöunien. Pesun ja pakkaamisen jälkeen lähdimme kolmen jälkeen taksilla takaisin lentokentälle. Suuntana meillä oli La Paz ja Bolivia. LATAMin lento sujui ongelmitta LATAM Play -apin hoitaessa viihdyttämisen. La Pazin lentokentällä asettauduimme kiltisti jonoon, jota vahti vanhempi virkapukuun pukeutunut mies. Hän ohjeisti tiukaasti edessämme ollutta miestä riisumaan hattunsa ja asettamaan sen kainaloonsa. Rajatarkastaja tarkisti lennon aikana täyttämämme maahantulolomakkeen ja kysyi vielä matkamme pituutta. Passintarkastuksen jälkeen jäimme odottamaan laukkujen tuloa ja minua hieman ihmetytti viereisen kioskin vuoristotaudin ehkäisyyn keskittyneet tuotteet. Matkalaukkumme saapuivat nopeasti ja sen jälkeen vielä yksi henkilö tarkasti, että matkalaukkumme koodi täsmäsi lipussamme olevan matkalaukkukoodin kanssa.   

Lentokentältä nostimme hieman paikallista valuuttaa käteiseksi. SkyRoam Solis toimi nettinä oivallisesti heti lentokentällä ja saimme Uberin tilattua hotelliimme. Pikku hiljaa hengittäminen oli käynyt raskaasta ja päässä huippasi silloin tällöin. Edellisen päivän lepäämisestä huolimatta aikainen herätys toi oman mausteensa päänsäryn muodossa. Olimme Qantu-hotellillamme jo yhdeksän jälkeen, eikä heillä luonnollisesti ollut vielä antaa meille huonetta. Hotellin ylimmässä kerroksessa oli kuitenkin lepotila, jossa odotimme pehmeällä sohvalla mukavasti reilun tunnin. Toisaalta olomme ei ollut ohuesta ilmasta johtuen mitenkään mukava, mutta onneksi minä sain itseni toimintakuntoon pienillä päiväunilla. Puoliso oli sen sijaan täysin pois pelistä huonovointisuuden vuoksi.

Lähdin etsimään kauppaa ja hotellin aulasta sainkin kartan ja ohjeet lähimpään kauppaan. Kartassa ei tosin näkynyt, kuinka jyrkkiä nousuja matka sisälsi, mutta löysin kuin löysinkin perille. Liikenne La Pazissa on yhtä hullun myllyä. Ei auttanut muuta kuin seurata paikallisia heidän taiteillessa teiden yli. Kauppa löytyi Alonso de Mendozan aukion tuntumasta, entisen rautatieaseman ja nykyisen köysirata-aseman vierestä. La Pazin ilmoja halkoo köysiratojen verkko, joka on kuin kaupungin metroverkosto, mutta yläilmoissa. Köysiradat muodostavat normaalin liikenneverkoston mukaisesti linjoja, jotka tunnistaa väristä. Aseman vierestä löytyi suhteellisen pieni market, josta sain vettä ja naposteltavaa huoneeseemme. Eväillä oli tarkoitus selvitä pahimman vuoristotaudin yli. Kävin vielä syömässä marketin viereisessä Pollos Copacabana –pikaruokaketjun ravintolassa ja tankkaamassa naapuriapteekissa ibuprofeiinia varastoihimme. Marketissa ja vierailemassa farmasiassa ei valitettavasti enää näkynyt vilaustakaan vuoristotautia ehkäisevistä tuotteista, joita lentokentällä olin nähnyt.

Paluumatka hotellille oli onneksi pääasiassa alamäkeä. Huoneeseen päästyäni alkoi päänsärky ja huimaus painamaan itseäni jälleen, joten loppu päivä meni torkkuessa ja oloa ihmetellessä peiton alla sängyssä. Osasimme onneksi odottaa jonkinlaisia oireita, joten emme olleet tehneet itsellemme mitään tiukkoja retkisuunnitelmia La Paziin. Aiemmin olin käynyt lähes yhtä korkealla vieraillessani Euroopan korkeimmalla rautatiepysäkillä Sveitsissä Jungfraujochilla. Silloin hengitystä oli painanut samalla lailla ja pienikin ylämäkeen kävely oli tuntunut rankalta. Oireet oli vain kärsittävä pois, muistettava juoda runsaasti ja antaa itselleen aikaa levätä. Huomenna toivon mukaan olo olisi parempi ja olisi enemmän voimia tutustua mielenkiintoiselta vaikuttavaan kaupunkiin.