Maailman ympäri, päivät 82-84: Valloittava Sydney

Noordam palasi aikaisin perjantai-aamulla takaisin Etelän meren risteilyltä Sydneyn White Bayn risteilyterminaaliin. Kello oli soimassa seitsemältä, mutta olin jo aiemmin havahtunut hereille ääniin, jotka satamaan saapumisesta kantautui. Hyttimme oli aivan laivan etuosassa, joten ankkurin ja muiden satamaan saapumisesta aiheutuneet äänet kantautuivat välillä jopa häiritsevän kovana hyttiimme. Nopean aamusuihkun jälkeen oli aika mennä viimeiselle aamiaiselle. Käytävästä oli jo kadonneet kaikki matkalaukut, jotka hyteistä sinne oli edellisenä iltana nostettu.

Olimme koittaneet saada mahdollisimman myöhäisen maihinnousuryhmän. Hieman yhdeksän jälkeen meidän väriä kuulutettiin, ja poistuimme laivasta henkilökunnan huudellessa hyvästejään. Matkalaukut löytyi helposti ja jonottaminen maahantulomuodollisuuksiinkin meni yllättävän kivuttomasti, vaikka eräs venäläisseurue koittikin kovasti käyttää kotimaassaan oppimiaan etuilutaitojaan – yritykseksi jäi. Saimme Uberinkin helposti kohti seuraavaa majapaikkaamme, Sydney Northissa sijaitsevaa Meriton Suites –huoneistohotellia. Olimme käyneet kirjeenvaihtoa ja tiesimme jo etukäteen, että joutuisimme luultavimmin odottamaan huonettamme muutamia tunteja ja perille päästyämme meille tämä vahvistettiin. Jätimme matkalaukkumme säilytykseen, surffasimme hetken vastaanottoaulassa ja lähdimme sitten tutkimaan lähellä olevaa Greenwoodin ostoskeskusta. Kävimme siellä myös lounaalla meille jo tutussa Din Tai Fung-ketjun ravintolassa. Edellisen kerran olimme syöneet ketjun ravintolassa Sydneyn Chinatownissa ennen risteilyämme.

Kun saimme huoneemme, aloimme pestä pyykkiä. Emme tällä risteilyllä olleet pesetyttäneet mitään Noordamilla, koska kesävaatteita meillä oli reilusti mukana. Kävimme myös nurkan takana olevassa kaupassa, ja laivan herkkujen jälkeen oli ihan hauska päästä pitkästä aikaa myös itse kokkaamaan. Huoneistomme keittiö oli ilokseni todella hyvin varusteltu, mitä ei matkamme kaikista huoneistoista voi sanoa. Kotitöiden ja lepäilyn jälkeen lähdimme kävelemään rantaan läheisen Wendy Whiteleyn salaisen puutarhan läpi vievää kävelytietä pitkin tullen Lavender Bayn rantaan. Edessä jo loisti Sydneyn Luna Parkin maailmanpyörän valot.

Luna Park on huvipuistona hieman Linnanmäen kaltainen. Sisälle alueelle ei maksa mitään ja siellä voi kulkea vapaasti vain ihmettelemässä laitteissa pyöriviä ihmisiä. Vieressä on olympia-allas, joka sulkeutuu kuitenkin illaksi. Muutenkin ympäristön maisemat olivat huikeat. Harbour Bridge, oopperatalo ja Sydneyn keskustan silhuetti iltavaloissa on mykistävää katseltavaa illan päätteeksi.

Lauantaina aamulla testasin Meriton Suitesin pienen, mutta ihan hyvin varustellun kuntosalin. Sitten oli kaupunkikierroksen vuoro. Sydneyn junaverkosto oli meillä siihen tarkoitukseen suhteellisen kätevä, koska vieressä oli Sydney Northin juna-asema. Lippujen hankintaankaan ei tarvinnut ruveta, koska junaan ja junasta noustessa riitti, että vilautti lähimaksuominaisuudella varustettua luottokorttia. Hinnaksi matkalle Town Hallin asemalle tuli myöhemmin tarkistettuna luottokorttilaskulta 2,25 euroa. Reilun korttelin päässä asemasta ja kaupungintaloa on Sydney Tower Eye, Sydneyn korkein rakennus. Tällä kertaa meillä oli tarkoitus nousta sen huipulle.

Yläilmoista maisemien ihastelemisen jälkeen kävelimme Darling Harbourin alueelle, jossa oli paljon nähtävää. Sataman rannalla olevan rakennuksen katon alla sijaitsi kolme suosittua nähtävyyttä: Madame Tussaudsin vahakabinetti, Sea Life-akvaario, sekä meitä kiinnostanut Wild Life –eläintarha. Halusimme vielä käydä Australian ihmeellistä eläimistöä ja tällä kertaa halusimme nähdä erityisesti vesinokkaeläimen. Hämärässä viihtyvästä vikkelästä uimarista ei valitettavasti yhtään onnistunutta valokuvaa saatu, mutta muuten vierailu oli oikein mielenkiintoinen. Booking.comin tarjous-voucherilla Sydney Tower Eyen ja Wild Lifen vierailuille tuli yhteishinnaksi muutaman sentin alle 30 euroa henkilöltä.

Kiersimme Darling Harbourin rantaa pitkin lahden toiselle puolelle. Sydneyn Hard Rock Caféessa söimme maittavat hampurilaiset, mutta samalla ulkona ilma muuttui nopeasti kehnoksi. Syötyämme koitimme viivytellä kävelemään lähtöä ja lauantain kunniaksi poikkesimme vielä drinkeillä yhdessä kauppakeskus Harboursiden ravintoloista. Sateen hieman hellitettyä lähdimme ylittämään Pyrmont Bridgea, mutta ihan juna-asemalle emme ehtineet ennen seuraavaa rankkaa sadekuuroa. Pidimme sadetta yhden tuopillisen ajan Hotel Sweeney’s –pubissa, joka sattui sopivasti eteemme. Pubin seinien näytöillä pyöri laukka-, ravi- ja koirien ratajuoksukilpailut, joita oli hauska jännätä sateen loppumisen lomassa. Lopulta sateen hellitettyä ja tuoppien huvettua pääsimme kotimatkalle junalla ja päätimme käydä vielä Meriton Suitesin allas-osastolla uimassa päivän päätteeksi.  

Sunnuntai ei ollut niin tapahtumarikas kuin lauantai. Salia, pyykinpesua, kokkausta ja lepäilyä värittämään päätimme kuitenkin illalla lähteä testaamaan paikallisen pakohuoneen. George Streetillä sijaitsevassa Escape Hunt-pakopelipaikassa kävimme pelastamassa maailman lähes määräajassa. Pakopelit ovat hauskaa aivojumppaa ja kumma kyllä emme maailmanympärimatkallamme aiemmin ole käyneet peliä pelaamassa. Peliin valitettavasti kuuluu se, ettei huoneen arvoituksista huudella muille. Vaikka en kenenkään tätä lukevan uskokaan menevän ihan heti samaa huonetta pelaamaan, niin jätän silti huoneen arvoitusten avaamisen tässä väliin.

Näinä päivinä ihastuin entistä enemmän Sydneyn tunnelmaan ja sen ihmisten välittömyyteen. Kaupungissa on helppo kulkea ja sieltä löytyy omaleimaisia alueita, joilla kullakin on omanlainen tunnelmansa. Sydney valloitti minut kyllä lopullisesti näinä kolmena päivänä! Nyt tuntuu, että tänne on pakko palata vielä joskus.

Maailman ympäri, päivä 42: Machu Picchu

Herätyskello oli soimassa kello 2.20, mutta olin noussut jo vessaan kymmenen minuuttia ennen sitä. Siitä suihkuun ja sen jälkeen eväät reppuun. Pientä eripuraa meillä oli pakattavan tavaran määrästä, mutta halusin ehdottomasti meille kummalle oman repun mukaan Machu Picchun reissulle. Meidän oli määrä olla Viajes Pacificon toimistolla klo 3.20 El Sol –kadulla. Retkeen oli kuulunut nouto hotellilta, mutta muutama päivä sitten olin saanut sähköpostin, että meidän hotellimme ei kuulu noutoalueeseen. Retken olin varannut jo syyskuun loppu puolella netistä Viatorin kautta. Viator myy retkiä ympäri maailman ja retket toteuttaa paikallinen toimija, tässä tapauksessa Viajes Pacifico. Viatoriin olin taasen törmännyt TripAdvisorin kautta. Machu Picchulle toteuttaa retkiä moni matkatoimisto Cuscosta, mutta suurin osa kuluista on suhteellisen kiinteitä. Matkan Aguas Calientesiin voi ostaa itse, samoin sieltä bussikuljetuksen Machu Picchulle ja myös pääsylipun alueelle. Kuitenkin oppaan avulla alueesta saa enemmän irti ja säästyy etsimisen ja huolehtimisen vaivalta, kun koko ajan joku on neuvomassa eteenpäin ja hoitaa liput valmiina käteen. Me maksoimme retkestä 300 euroa hengeltä.

Koitimme saada Uberia, mutta sellaista ei kymmenen minuutin odottamisen jälkeen kuulunut. Niinpä menimme hotellimme aulaan. Yksi henkilökuntaan kuuluvista naisista nukkui aulassa ja heräsi meidän saapuessa aulan sohvalta anteeksi pyydellen. Hän soitti meille taksin, joka tulikin viiden minuutin sisällä. Cuscon kaduilla näimme diskojen valojen vielä kutsuvan lauantaina juhlimaan lähteneitä turisteja. Viajes Pacificon toimistolle saavuimme suomalaisille epätyypilliselle tapaan kello 3.23 eli kolme minuuttia myöhässä. Siellä henkilökunta tiesi odottaa meitä ja pyysi odottamaan. Muutaman minuutin kuluttua sisälle tuli nainen, joka antoi minulle kirjekuoren täynnä erilaisia lippuja ja ohjasi ulkona odottavaan minibussiin, jossa jo pari matkustajaa odotti. Bussi kiersi parin hotellin kautta, jotka sijaitsivat muutaman korttelin sisällä Cuscon keskustaa ja noukki kyytiinsä vielä muutaman matkalle lähtijän. Sitten alkoi bussimatka kohti Ollataytambon rautatieasemaa, joka sijaitsi vajaa kahden tunnin ajomatkan päässä. Bussi matkasi pimeässä ja vasta loppumatkasta auringon alkaessa sarastaa näimme, kuinka huikeiden vuorien rinteitä ajoimme.

Cuscossa on myös pari rautatieasemaa, mutta radat ovat niin ruuhkaiset ja varsinkin sadekautena huonokuntoiset, että liikennettä Machu Picchulle hoidetaan myös muilta asemilta. Toisaalta junat kulkevat vain 30-40 km/h nopeudella, joten ajanhukkaa bussikyydistä ei oikeastaan tule. Ollataytambon rautatieaseman porteilla meiltä tarkistettiin kirjekuoresta löytyneet junaliput, joihin oli myös vaunu ja paikka merkittynä. Eteenpäin meitä ohjasi ensin kovaääninen espanjaa puhuva nainen, joka oli espanjankielisen ryhmän opas. Lopulta yhdessä paikalle tulleessa minibussissa oli myös englanniksi ohjaava opas, joka kertasi meille espanjalaisoppaan neuvot. Asemalla oli kahvio, josta sai hyvännäköisiä leipiä sekä siistit wc-tilat. Vaikutti, että vatsavaivat olivat onneksi helpottamassa. Junakin saapui pian aseman eteen ja junan henkilökunta tarkisti vaunuihin nousevien liput ja passit vielä kerran.

Vaunussa oli normaalien ikkunoiden lisäksi myös katossa ikkunat. Viimeisimpänä vaunuun nousi suurehko virolaisryhmä ja juna pääsi matkaan hieman ennen kuutta. Juna kulki jokilaaksoa pitkin loivasti alamäkeen kohti Aguas Calientesia ja matka kesti noin puolitoista tuntia. Junavaunu heilui ja vaappui raiteilla melkoisesti koko matkan. Osa matkustajista koitti torkkua ja osa rupatteli äänekkäästi, varsinkin yhdysvaltalais-kanadalaiset nuoret sekä virolainen seurue. Reilun tunnin junamatkan jälkeen nuo nuoret jäivät pois junan pysähtyessä. Ilmeisesti he olivat vaellusmatkalla ja jatkoivat loput matkasta patikoiden. Hetken päästä juna saapui määränpäähämme Aguas Calientesiin, jossa nousimme junasta ja suuntasimme aidatun asema-alueen porteille. Siellä oli vastassa myös Viajes Pacificon henkilökunta kylttien kanssa ja tapasimme oman oppaamme, Hectorin.

Hector kertoi, että odotamme 15 minuutin päästä tulevaa seuraavaa junaa, jossa on vielä yksi ryhmäläisistämme ja kahdeksalta lähtisimme kohti bussiasemaa. Kiertelimme pikaisesti juna-aseman edessä olevaa tiivistä myyntikojualuetta, jossa vielä suurin osa kojuista oli kiinni. Näimme kylää halkovan kosken, jonka vesi tuli kuumista lähteistä, jonka mukaan paikka oli myös saanut nimensä. Pikaisen wc-käynnin jälkeen asemalla olimme valmiita palaamaan Hectorin luo, ja siellä neljä muuta ryhmäläistä odotti. Hector esitteli itsensä ja kertoi meitä olevan mukavan tiivis seitsemän hengen ryhmä tänään. Pian paikalle saapui seitsemäs ryhmäläinen, mutta hän päättikin liittyä suurempaan espanjankieliseen ryhmään, jonka jäseniin oli ilmeisesti junamatkalla tutustunut. Hectorin jengi oli siis kasassa: kaksi suomalaista, chigagolainen nuoripari sekä kalifornialainen aasialaissukuinen nainen hiljaisen isänsä kanssa.

Linja-autot Machu Picchulle lähtivät pari sataa metriä rautatieasemalta kosken toiselta puolelta. Koska kylässä alkoi hieman tiputella sadepisaroita, Hector kierrätti meidän sadeviittoja kauppaavan katukaupan ohi. Ilmasta päätellen Machu Picchulla sataisi. Itselläni oli päällä hieman vettä pitävä tuulitakki sekä sateenvarjo, ja päätin että niiden on riitettävän. Linja-autojonossa kaivoimme jälleen kirjekuorestamme valmiit bussiliput leimattaviksi ja kerättäväksi. Sitten alkoi matka kohti Machu Picchun ylös vuoren rinnettä pitkin kiemurtelevalla tiellä. Kiemurtelevaa tietä halkoi patikoijien käyttämä reitti portaineen. Hector kertoi matkan kestävän kävellen noin tunnin, mutta kovasti epäilimme riittäisikö tunti jyrkän vuorenrinteen nousemiseen. Bussimatkakin kun otti oman aikansa huipulle ja Machu Picchun porteille.

Ylhäällä satoi jo reippaammin ja Hector johdatti meidät sisääntuloporteille. Passin ja kirjekuoresta kaivetun pääsylipun kanssa asettauduimme jonoon ja hetken päästä olimme sisällä. Hector lähti johdattamaan meidät kohti legendaarista kaupunkia. Nousimme viljelykseen käytettyjen rinneterassien sivustaa kohti inka-tietä, joka inkojen aikoinaan oli toiminut kaupungin sisääntuloväylänä. Ylhäältä avautui myös legendaarinen näkymä, jossa Machu Picchun kaupungin takana nousee Wayna Picchun vuori. Sumu vaelteli korkealla niin, että välillä Wayna Picchu katosi kuin harsoverhon taakse. Hector johdatti meidät kohti kaupungin muinaista porttia ja matkalla pysähtelimme muutamiin paikkoihin ottamaan valokuvia erilaisista kuvakulmista.

Alueella oli sateesta huolimatta satoja turisteja ja lisää tuli koko ajan. Voi vain kuvitella, millainen ruuhka paikassa on sesonkiaikaan. Näimme alueella myös alpakoita - tai niin ainakin luulen, vaikka en tunnista alpakkaa laamasta enkä vikunjasta. Pidimme hetken aikaa sadetta Pyhän Kiven luona ja lainasin käsiään lämmittelevälle chigagolaisnaiselle mukana olleita hansikkaitani. Lämpötila oli suomalaisittain kalsan kesän reilu 10 astetta, joten itse en niitä tarvinnut. Reppuni sisältöineen oli tosin sateessa kastunut melko märäksi, ja esimerkiksi valmiiksi kirjoitetut postikortit olivat kärsineet jo melkoiset kosteusvauriot repun sisällä.

Kun olimme kiertäneet alueella reilun pari tuntia, alkoi Hector johdattaa meitä pikku hiljaa pois. Hän kertoi erilaisia tarinoita ja tarujakin inkoista, olihan hän inkojen sukua. Hector itse puhui myös inkojen ketšuan kieltä ja kertoi isänsä puhuvan vain muutaman sanan espanjaa ketšuanin lisäksi. Sateesta huolimatta aika oli mennyt nopeasti, mutta silti olin sateen huomioiden nähnyt tarpeeksi ja halusin jonnekin kuivattelemaan. Paremmalla ilmalla aluetta olisi varmasti ihmetellyt pidempäänkin. Uloskäynnin kohdalla oli mahdollista leimauttaa passiinsa Machu Picchun leima ja tietenkin sellaisen halusimme. Sen jälkeen jonotimme alas menevään bussiin ja taas lippumme leimattiin bussiin astuessamme. Jono meni nopeasti ja rinteellä kiemurtelevan bussimatkan jälkeen Hector johdatti meidän lounaalle.

Lounas ei kuulunut retken hintaan ja olisimme olleet vapaita valitsemaan minkä ravintolan vain Aguas Calientesin ravintolavalikoimasta. Luotimme kuitenkin Hectorin sanaan, hänen viedessä meidän Full House –nimiseen ravintolaan. Asetuimme koko ryhmä samaan pöytään syömään ja jatkoimme toisiimme tutustumista. Chigagolaisnainen palautti sormikkaani ja oli kiitollinen lainasta. Talo tarjosi meille alkujuomaksi pisco sourit, jotka meiltä oli vielä reissullamme maistamatta. Listalta löytyi kaikkea pizzasta pihviin, mutta me puolisomme kanssa päätimme kokeilla jotain hieman erikoisempaa. Ajattelimme maistaa paikallisia makuja, joten minä tilasin marsua ja puolisoni alpakkaa. Annosten tultua jaoimme sitten nämä annokset. Toisistamme tietämättä olivat samaan päätyneet chigagolaispariskuntakin. Marsu ei ollut mitenkään kummallisen makuinen, vaan sitä olisi voinut maun perusteella kanaksi. Sen sijaan pieniä luita siinä oli todella paljon, joten varsinaista helppoa syötävää se ei ollut. Onneksi olimme ottaneet alpakkaakin, koska se oli herkullista. Alpakka oli tehty mediumiksi ja kävi hyvästä pihvistä. Alpakka siis voitti tämän ruokakokeilun, vaikka marsu varmasti eksoottisuudessaan on hyvä puheenaihe matkakertomuksissa.

Ruoat syötyämme matkaseurueemme hajaantui Aguas Calientesin kaduille. Meillä oli reilu tunti aikaa tutkia kylää ennen junan lähtöä. Nousimme kylää halkovan kosken rantaa pitkin ylös, jossa olisi ollut kuumat lähteet ja kylpylä. Emme kuitenkaan tässä ajassa ajatelleetkaan mennä sinne vaan jatkoimme takaisin rautatieaseman edellä olevalle torille. Jokin matkamuisto ja uudet postikortit pitäisi löytää ennen paluumatkaa. Lopulta sellaiset löytyikin ja jopa kovan tinkaamisen jälkeen. Tarjontaa oli niin paljon, että oli helppo tingata käsin tehdyistä korteista puolet hinnasta pois. Kun omasta mielestä hyvät kaupat oli lyöty lukkoon ja maksettu, niin menimme rautatieasemalle. Porteilla junaliput tarkistettiin ja sen jälkeen ostimme hieman juotavaa junamatkalle aseman myymälästä. Junan lähtö kuulutettiin noin kolmelta ja lähtijät ohjattiin vaunujensa luokse. Edessä oli neljän tunnin junamatka ja paluu oli Cuscon Poroy-asemalle, joka oli vain puolen tunnin ajomatkan päässä Cuscon keskustasta. Päivä oli ollut pitkä, joten junamatka meni torkkuen ja pelaten Ticket-to-Ridea illan hämärtyessä.

Poroyn asemalla meitä oli vastassa Viajes Pacificon edustaja, joka ohjasi meidät oikeaan minibussiin. Jäimme pois El Solilla, Viajes Pacificon toimiston edessä ja tilasimme Uberin hotellillemme. Siellä meitä vastaanottotiskin takana odotti henkilökunnan lisäksi matkalaukkumme, jotka oli vihdoinkin tuotu meille päivän aikana. Peruvian Air Linesin lupaus sunnuntaisesta toimittamisesta oli siis pitänyt paikkansa. Valitettavasti retkemme suhteen ne saapuivat hieman liian myöhään ja edessä olikin korvaushakemuksen teko vakuutusyhtiöllemme. Hotellin internet-yhteydet kuitenkin olivat lopullisesti kaatuneet, emmekä päässeet edes kännyköillämme hotellin verkkoa pitkin nettiin. Loppuilta menikin matkalaukkuja ihastellessa, lämmittäessä kämpässä kana-nuudelikeittoa ja hyvin pian väsähtäessä pitkän, mutta unohtumattoman päivän jäljiltä. Kokonaisuudessa retkeemme oli mennyt 17 tuntia.