Maailman ympäri, päivä 18: Rio ohoi, pääsinkö kauas kotoa?

Matka on jo siinä vaiheessa, että päivät alkavat mennä sekaisin keskenään. Kuvia tulee napsittua vähemmän, kun jokainen asia ei enää ole Riossa niin uutta ja ihmeellistä. Kun Rion jälkeen on edessä etappi, jolla pääsen harvemmin päivittämään tätä blogia, niin alan blogissanikin luultavimmin kohta yksittäisten päivien sijasta tekemään useamman päivän kattavia kirjoituksia.

Aamulenkki Copacabanalla, sillä oli hyvä aloittaa myös torstai. Päässä pyöri paljon asioita, joita lenkillä on hyvä koittaa saada päänsä sisällä järjetykseen. Tällä kertaa aamulenkille lähtiessäni valmistauduin hieman paremmin Rion kuumuuteen enkä haukannut ihan niin kunnianhimoista palaa Copacabanasta juostavaksi, joten ajatustyökin sujui juostessa paremmin. Matkan edetessä oli monta kertaa miettinyt, että onko reissuun lähteminen kannattanut ja oletko saanut siltä, mitä olen halunnut. Matkan tavoitteena oli kerätä voimia ja ottaa etäisyyttä arkeen Suomessa. 

Täysin irtaantuminen ei luonnollisesti ole tähän mennessä vielä onnistunut. On asioita, jotka olisi voinut miettiä, järjestää ja sopia paljon paremmin ennen lähtöä koti-Suomessa. Matkalla kun sitten on hieman voimaton ja helpommin stressaantunut tunnelma, jos koti-Suomessa ilmenee pieniäkin ongelmia. Vinkkinä pitkälle matkalle lähteville voikin antaa, että lähtiessään kannattaa erilaisiin järjestelyihin miettiä vähintään se B-suunnitelma, ellei jopa C-suunnitelmakin, etteivät asiat Suomessa ole yhden kortin varassa. Pelkästään kaukana oleminen ei siis välttämättä tuo etäisyyttä ja rauhaa arkisista asioista. Tieto lisää sanonnan mukaan tuskaa. Saa nähdä miten, miten edessä olevat pari viikkoa paljon rajallisempien internetyhteyksien äärellä edesauttaa minua itseäni päremmin etäisyyden löytämiseen. 

Toisaalta takana on hienoja hetkiä, joista ehdottomasti yksi oli se hetki, kun upotin varpaani ensimmäistä kertaa Copacabanan hiekkaan. On uskomaton tunne, kun kuvista tutut paikat pääsee kokemaan omin silmin kaikki aistit auki äänineen ja tuoksuineen. Kokea se, mitä kuvat ei kerro kaupustelijoiden huudoista, rantakadusta mosaiikkipäällysteen tunteesta kenkien alla ja innosta, joka huokuu täydellistä aaltoa metsästävistä lainelautailijoista. Nähdä miten rannan henki muuttuu päivän mittaan, miten se herää auringonnousuun lenkkeilijöiden vallatessa sen, kunnes auringonpalvojat saapuvat nauttimaan keskipäivän auringosta. Ja miten lopulta illalla siitä kuoriutuu turistikatu, jossa kaikki on kaupan ja baareissa kaikuu samba.

Aamulenkin ja aamiaisen jälkeen lähdimme aistimaan lisää rannalle aurinkorasvan tuoksua ja aaltojen kohinaa. Hakeuduimme saman tuolinvuokraajan luokse kuin edellisenä päivänä. Uimassa kävimme vuorotellen, koska emme uskaltaneet jättää tavaroitamme vartioimatta, vaikka sitä olikin hyvin vähän mukana rannalla. Hetken päästä keskiviikolta tuttu suomalaispari saapui myös paikalle, heilautimme kättä tervehdykseksi, mutta uudelleen emme keskusteluun hakeutuneet. Suomen puhuminen vieraiden kanssa tuo Rion kuitenkin ehkä liian lähelle koti-Suomea.

Muutama tunti rannalla aurinkoa palvoen ja meressä aaltojen kanssa taiteillen toi virtaa kotitöihin. Huoneistossamme oli pyykkikone, jossa oli kätevä pyöräyttää koneellinen silloin tällöin. Pesuohjelmat tosin kestivät tuskastuttavan pitkään. Lähdin yksin etsimään lähintä postitoimistoa koneen pyöriessä, mutta harmikseni saavuin paikalle pari minuuttia yli viiden, jolloin vartija oli laittanut jo oven lukkoon, eikä suostunut sitä minulle avaamaan. Hän päästi vain sisällä olevia asiakkaita ulospäin.

Kun pyykit oli levitetty kuivumaan, niin oli illallisen aika. Naapurikorttelin kiinalaisesta ravintolaista avautui upea näkymä tummenneelle Copacabanalle. Annokset olivat huimia, ja vedimme sellaiset ruoka-överit, että illallisen jälkeen loppuilta meni kämppämme sohvalla ruokaa sulatellen ja Ticket-to-Ride –peliä iPadilla pelaillen.