Maailman ympäri, päivät 58-60: Luonnon ilotulitusta

Tiistain tihkuisessa aamussa lähdimme Papamoasta kohti saaren sisäosaa. Eteen tuli jälleen mielenkiintoisia paikkoja, kuten Te Puke, joka on julistautunut koko maailman kiwi-hedelmä-pääkaupungiksi. Lähestyessämme Rotoruan kaupunkia alkoi tien varressa näkymään runsaasti mainoksia erilaisista turistikohteista, joissa voisi ihailla Uuden-Seelannin luonnon ihmeellisyyttä ja runsasta vulkaanista toimintaa. Myös meidän oli tarkoitus tutustua sellaiseen kohteeseen, ja vierailupaikaksemme olimme valinneet Waimangun vulkaanisenlaakson. Luvassa oli patikointia ja kävimmekin matkalla ostamassa sadeviitat sateen varalta. Perillä kuitenkin sade oli onneksemme tauonnut.

Waimangun laakson läpi patikoimiseen sai helposti menemään muutaman tunnin. Alue on vulkaaniselta toiminnaltaan suhteellisen tuore ja syntynyt vasta 1800-luvulla tulivuoren purkauksen jäljiltä. Laaksossa on kuumia lähteitä ja geysereitä joita ihmetellä. Rotomahana-järvellä tehdään myös risteilyitä, ja rannalla voi ihastella mustia joutsenia. Upea Inferno-kraateri nostattaa aika ajoin turkoosin sinistä vettä kraateristaan. Vieressä alempana höyryää omassa kraaterissaan vaikuttava Frying Pan –järvi. Siellä täällä maassa kuplii kuuma vesi maasta, jossa riitti ihmeteltävää. Ilma osasi olla meille suosiollinen, eikä meidän tarvinnut kaivaa sadeviittojamme repusta esille.

Waimangusta lähdimme kohti Taupoa. Pitkän päivän ja patikoinnin johdosta palkitsimme itsemme helpolla ruokailulla paikallisessa McDonaldsissa. Ruokailun ja nopean ruokakauppavisiitin jälkeen ajoimme paikalliselle leirintäalueelle, jossa odotti ihana lämmin suihku. Leirintäalueen henkilökunta neuvoi meille myös auliisti paikallisia nähtävyyksiä. Seuraavana päivänä kävimmekin katsomassa Huka-putouksia, ennen kuin jatkoimme matkaa kohti Pohjoissaaren länsirantaa.

Keskiviikkona otimme Huka-putousten jälkeen suunnaksi ensin Whanganuin, jonne Tauposta ajettiin Pohjoissaaren ylänköalueen läpi. Whanganuista jatkoimme Egmontin kansallispuistoon, jossa kohosi jylhä ja lumihuippuinen Taranaki-vuori. Kun näimme ensimmäisen vilauksen vuoresta, niin pilvet peittivät sen huipun. Mutta kuin ihmeen kaupalla pilvet kaikkosivat sitä mukaa, mitä lähemmäs vuorta nousimme. 

Kansallispuistossa kohteenamme oli Dawson Falls, jossa vesiputouksen vieressä oli vierailijakeskus ja patikointireittejä. Vierailijakeskuksen vieressä oli parkkipaikka, jossa sai majoittua ilmaiseksi ja sinne saapuessamme siellä olikin kymmenisen autoa, joilla selkeästi oli yöpymisaikeet mielessä. Vierailijakeskus oli jo sulkeutunut, mutta alueella oli wc:t käytössä. Maisemat vuorelle avautuivat huikeina seljenneen taivaan ansiosta. Parkkipaikalta meni useita reittejä läheisille putouksille ja patikoimme lyhimmän reitin kautta ihastelemaan myös vesiputousta. Maisemiltaan yöpaikkamme oli vaikuttavin, mitä olimme Uuden-Seelannin roadtripillämme törmänneet.

Kuten moni parkkipaikkanaapurimme, niin myös mekin nostimme tuolit ja pöydän ulos matkailuautomme viereen ja katoimme illallisen ulos. Illallisen kunniaksi nostimme viinilaseja ja katsoimme auringon viimeisten säteiden nuolevan vuoren rinteitä. Vuoren katselussa oli jotain mystistä ja rauhoittavaa. 

Torstai-aamuna suurin osa parkkipaikkanaapureistamme lähti reippaina aamutuimaan vaeltamaan vuoren rinteille. Meidän piti kuitenkin jatkaa matkaa. Edessä oli pitkä ajomatka kohti Aucklandia ja sen lähellä olevaa Clarks Beachia. Onneksi matkailuauton kanssa voi taukoja pitää suhteellisen vapaasti aina silloin kun siltä tuntuu. Löysimme matkalta oikein mukavan taukopaikan Waitomo Homestead-nimisestä kahvila-ravintolasta, jonka pihalla lämmitimme ensin nuudelit ja sitten menimme sisälle kahville. Yllättävän kivuttomasti meni siis pitkä ajopäiväkin. Saavuimme leirintäalueelle kuitenkin kymmenen minuuttia infon sulkemisen jälkeen, mutta onneksi illalla tulijoille oli jätetty hyvät ohjeet siitä, mihin auton voi jättää yöksi ja kuinka muuten menetellä.