Maailman ympäri, päivät 48-50: Valparaísoa, viiniä ja Viña del Maria

Lauantaina emäntämme Isidora kävi klo 12 jälkeen vierailulla tyttärensä Natalian kanssa, koska meidän oli tarkoitus maksaa heille majoittumisemme suoraan käteen. Emäntämme ei englantia puhunut, joten tytär oli sen vuoksi tulkkina mukaan. Koska ilmeisesti rahasta puhuminen oli heistä vaivaannuttavaa, niin he koko ajan puhuivat vain alueen nähtävyyksiä ja tarjosivat apua erilaisia nähtävyys- ja ravintolasuosituksia antaen. Kovasti he ihmettelivät, kun kysyimme läheisen Casablanca-laakson viinitiloista ja niillä vierailuista. Alueella ei heidän mukaansa ole muuta kuin rypäleitä, ja viiniä kyllä saa ihan läheisestä kaupastakin. Lopulta tajusin, että suosituksista ja muusta puhetulvasta ei tule loppua, ennen kuin otamme maksamisen itse puheeksi. Äiti ja tytär lähtivätkin nopeasti maksun saatuaan ja me pääsimme jatkamaan päivän suunnittelua. Jo aiemmin alkanutta hauskaa kirjeenvaihtoa Isidoran kanssa toki jatkettiin WhatsAppissa käynnin jälkeenkin. Hän on melkoinen persoona ja espanjaksi keskustelu kävi hulvattomasta huumorista.

Iltapäivällä ajoimme Plaza Sotomayorin vieressä olevaan parkkihalliin auton ja lähdimme kävelylle. Valparaíson rinteillä menee useita funikulaareja eli kiskoköysiratoja, ja El Peralin funikulaarilla nousimme Cerro Concepciónille. Muutaman kymmenen metrin matka maksoi 100 pesoa eli alle 15 eurosenttiä.. Cerro Concepción on melkoisen boheemi alue, joka on täynnä rinteellä kiemurtelevia teitä ja kujia. Kujien varsilla oli gallerioita, kahviloita ja pieniä hotelleja ja kauhean monen rakennuksen seinät oli täynnä katutaidetta ja muraaleja. Niitä ihmetellessä meni pari tuntia siivillä. Tarkoituksenamme oli ottaa funikulaari alas rinteen toisesta kohdasta, mutta lopulta olimme kävelleetkin alas lähes huomaamattamme. 

Koska meillä oli asunnossamme hyvä keittiö käytössämme, niin kävimme kävelyn jälkeen kaupassa täydentämässä jääkaappiamme. Illalla kokkasin lihaperunavuokaa, jonka onnistui mielestäni melkoisen hyvin. Illan aikana saimme myös suunnitelman sunnuntaita varten valmiiksi. Casablancan laaksossa oli kaksi lähekkäin olevaa viinitarhaa, joista vähintään toisen ajattelimme käydä katsomassa. Emme tosin olleet tehneet mitään ennakkovarausta kumpaankaan paikkaan, joten olimme valmistautuneet myös pettymykseen viinivierailun osalta. Vierekkäin sijaitsevat viinitarhat olivat nimiltään Loma Larga ja Bodegas RE.

Valparaísossa oli matkamme ajan melko merisumuiset olosuhteet. Laiskottelupäivänämme aamun sumu oli kaikonnut ja aurinko tullut iltapäiväksi esiin, ja niin odotimme muinakin päivinä käyvän. Sumu jäi kuitenkin seuraavina päivinä roikkumaan kaupungin ylle. Casablancaan ajaessamme sumu 

kaikkosi sisämaahan päästessämme ja lämpötila nousi useilla asteilla. Oli siis oikein mukava ilma ihastella alueen viinitarhoja. Loma Largan viinitilan eteen päästyämme kuitenkin hieman hämmennyimme, koska tilan portti oli kiinni, vaikka kaikkialla internetissä oli kerrottu se olevan auki jokaisena päivä. Onneksi matkalla olimme jo ajaneet toisen kohteemme Bodegas REn ohitse, jonka pihassa olimme jo nähneet autoja. Päätimme siis palata tuolle viinitarhalle, joka varmasti olisi auki.

Viinitarhan sisäpihalla oli muutamia turisteja ja muutamia henkilökuntaan kuuluvia. Kysyimme eräältä naiselta kierroksista ja maisteluista ja hän selvitti meille, että yksi kierros oli juuri lähdössä, ja voisimme osallistua sille. Maisteluja pitävä mies oli juuri sillä hetkellä varattuna, mutta jos haluisimme odottaa, niin pelkkä maistelu onnistuisi vajaan puolen tunnin päästä. Koska kierroksesta viinitilalla ei sen selkeämpää kuvausta ollut, niin ajattelimme jättää sen väliin. Ilma oli lähes helteinen, joten ulkona kiertelyn sijaan meille riitti oikein hyvin viinien maistelu ja pieni kierros viinitilan kellarissa.

Tehtyämme päätöksemme menimme tiskille maksamaan. Siellä toinen nainen auttoi meitä maistelun valinnassa. Koska puolisoni oli autolla, niin saimme jakaa viiden viinin maistelun, jonka hinta oli 20 000 pesoa noin 26 euroa. Hän myös tiedusteli, mistä olemme kotoisin ja hän alkoi kehua koulujärjestelmäämme kuultuaan, että olemme Suomesta. Hän itse oli englannin opettaja ja oli nähnyt videoita suomalaisista kouluista ja koulutusmetodeista. Muutkin henkilökunnasta puhuivat oikein hyvää englantia, mikä oli virkistävä poikkeus siihen, mitä Etelä-Amerikassa muuten oli tottunut. Maistattajaa odotellessamme kävimme vielä katsomassa lähimpiä viiniköynnöksiä ja tutustuimme viinitilan myymälän tarjontaan.

Kun maistattajamme Jorge vapautui, hän toi eteemme viittä erilaista viiniä: yhtä roséviiniä, yhtä valkoviiniä ja kolmea punaviiniä. Bodegas REn ideologiana on tehdä viiniä pienellä skaalalla, he eivät tällä hetkellä ole lisäämässä tuotantoa eivätkä vie viiniään esimerkiksi Eurooppaan. Erilaisilla rypäleyhdistelmillä he yrittävät keksiä viiniin uusia näkökulmia. Viinejä saimme maistella yhdessä leivän, juuston, oliiviöljyn, oliivien ja hillon kanssa. Itse viineistä en tässä ala syvempää analyysia tekemään, koska en ole niin asialle omistautunut ja viinimakuni on hieman omituinen. Joka tapauksessa viinien maistelun jälkeen Jorge vei meidät vielä tilan kellariin ja näytti suuret sammiot, joita he viinin tekemiseen käyttivät. Kaiken kaikkiaan maistelu oli oikein mukava kokemus, Jorge oli aidosti kiinnostunut mielipiteistämme ja puhui myös hyvää englantia. Ostimme myös lähtiessämme yhden pullon puolisoni suosikkia maistelluista viineistä.

Paluumatkalla ajoimme rannikolle Viña del Marin kautta. Viña del Mar ja Valparaíso ovat lähes yhteen kasvaneet, mutta tunnelmiltaan hyvin erilaiset kaupungit. Valparaíso on boheemi, hieman nuhjuinen ja sen vanhat rakennukset huokuvat välillä samaa tunnelmaa, mitä esimerkiksi Havannassa ja muissa vanhoissa Latinalaisen Amerikan satamakaupungeissa on. Viña del Mar sen sijaan on hienostuneempi, josta tulee mieleen ennemminkin Ranska Rivieran kaupungit. Pikaisen läpiajon perusteella päätimme tulla Viña del Mariin seuraavana päivänä hieman paremmalla ajalla uudestaan.

Maanantaina ajoimme autolla Viña del Marin Mall Marinaan, joka oli jo täydessä joulukoristelussa. Olimme liikkeellä lounasaikaan, joten kävimme ensin katsomassa ostoskeskuksen ruokavalikoiman. Itse päädyin testaamaan Tommy Beans-nimisen pikaravintolan burriton, joka rakennettiin toiveitteni mukaan samalla tavalla miten Subwayssä täytetään leivät. Kanaburritosta extra-guacamolella tuli herkullinen ja vaikka itse en puhunut espanjaa eikä henkilökunta englantia, niin haluamani täytteet oli helppo näyttää osoittamalla tai vain vastaamalla ”si, si” kysymyksiin, vaikka ei ihan ollutkaan varma, millaista kastiketta myöntymisellä täytteeseen sai.

Lounaan jälkeen lähdimme rannalle kävelemään. Ilma oli tutun pilvinen, mutta rannalla oli yllättävän paljon ihmisiä. Vaatetus heillä vaihteli toppatakeista shortseihin. Punaiset liput liehuivat hengenpelastajien koppien luona eikä veteen kukaan rannalla olijoista ollut uskaltautunutkaan. Kävelimme Vergaran laiturin kautta aina Viña del Marin kasinolle asti. Paluumatkalla kävimme kolkuttelemassa paikallisen postin ovia postikorttien toivossa, mutta myöhästyimme parilla minuutilla sulkemisajasta. Kello oli jo yli kuusi, joten palasimme kauppakeskukseen. Kiersimme kirjakaupat postikortteja löytämättä, mutta löysimme sitten automaatin, jolla sai printattua omia kuvia. Niinpä tulostin pari kuvaa, jotka löysin kännykästäni ja kävimme ostamassa kirjekuoria, johon kuvat oli tarkoitus laittaa. Tämän jälkeen ajelimme takaisin Valparaísoon kämpällemme, jossa ilta meni taas rennoissa merkeissä.